Tieni varrella tapaamia 2 | Page 8

esiintyi 85 osassa. Tämä on jo
aivan tavatonta kun ottaa huomioon, että hän teatterista erotessaan oli
vain 20-vuotias; ja se osoittaa ennen muuta miten paljon tehtäviä
hänelle uskottiin ja miten rajattoman ahkera ja tarmokas hän oli. Monta
kertaa hän meni teatteriin jo klo 8 aamulla, jolloin siellä ei vielä ollut
ketään muuta, sytytti kaasun ja rupesi aivan yksinään harjoittelemaan.
Niinpä hän esim. koitti saada äänensä niin kantavaksi, että se kuuluisi
joka soppeen, aina ylimmälle riville asti, ja että sen sävy samassa olisi
aivan luonnollinen.
Meidän pienissä oloissammehan kappaleet keskimäärin menevät vain
noin 5 à 6 kertaa -- toiset vähän useammin, toiset taas eivät sitäkään --
ja siksi täytyy ehtimiseen harjoittaa uutta. On alituinen vaihtelu,
alituinen kiire, eikä nuorta Fannyä tässä ollenkaan säästetty.
Esimerkkinä siitä, mitä häneltä vaadittiin, olkoon mainittu, että hänen
esim. kymmenessä päivässä täytyi harjoittaa Cypriennen osa Sardoun
huvinäytelmässä »Erotaan pois», jossa aina oli totuttu näkemään mitä
etevimmät kyvyt. Sehän kuului aikoinaan Ida Aalberginkin loisto-osiin
ja siinä on Helsingin yleisö sittemmin saanut ihailla Betty Nansenia.
Fanny Grahn tiesi, että hänellä oli suuret edeltäjät ja jo siitä syystä hän
ponnisti kaikki voimansa, ja teki työtä kuumeisesti ja uupumattomasti.
Kun se suuri päivä sitten koitti, todettiin, että hän oli aivan erinomainen,
että hänen vertaistaan ei vielä koskaan oltu nähty. _K. F. Vasenius_
(nim. »Bis»,) joka on kirjoittanut teoksen Fanny Grahnista näyttelijänä,
sanoo siinä, että vaikka hän elämässään oli nähnyt monta Cypriennen
esittäjää, voitti Fanny heidät kaikki eräässä suhteessa. Kaikki muut
olivat olleet jo kypsyneitä naisia, Fanny Grahn yksin oli yhtä nuori,
yhtä säteilevä, yhtä naivi kuin Sardoun Cyprienne.
Niin monessa muussakin yleisesti tunnetussa ja ensimäisten
teatteridiivojen luomissa osissa häntä käytettiin kuten esim. Suzannena
Pailleronin »Ikävässä seurassa» Perditana Shakespearen »Talvisessa
tarinassa», Sigridinä tuossa pohjoismaalaisessa kappaleessa »Bröllopet
på Ulfåsa» y. m. Ja sitten taas hänen piti esiintyä aivan toisenlaisissa

osissa kuten nuorena Kaarlo kuninkaana Topeliuksen kirjoittamassa ja
Paciuksen säveltämässä oopperassa »Kaarlo Kuninkaan metsästys»
sekä nuorena Richelieun herttuana kappaleessa »Richelieun ensimäinen
sotainen urotyö». Arvostelut olivat aina hyvin kehoittavia ja kiittäviä,
sekä totesivat, että tämä nuori, runsaslahjainen näyttelijäalku yhtä
mittaa edistyi. Ja kuitenkin on lisättävä, että sen aikuiset teatterikriitikot
olivat sangen vaativaisia ja että heidän joukossaan olivat maamme
ensimäiset esteetikot sellaiset kuin prof. _G. G. Estlander_, tri Fredrik
Berndtson y. m. jotka tunsivat alansa täydellisesti, eivätkä suinkaan
suotta tunnustavia sanojaan tuhlanneet.
Fanny Grahnin nimi ja maine oli jo ehtinyt tulla niin tunnetuksi
Pohjanlahden toisella puolellakin, että hänelle sieltä tuli mitä edullisin
ehdotus. Hänelle tarjottiin nimittäin tilaisuutta päästä Tukholman
kunink. teatteriin, missä hänen ei ensinkään olisi tarvinnut ehtimiseen
harjoittaa uutta, vaan hän olisi ehtinyt syventymään tehtäviinsä ja
sitäpaitsi saanut mitä parhainta ohjausta. Se oli tietysti hyvin
houkuttelevaa, mutta kun kaikki ystävät ja tuttavat kovasti kehoittivat
häntä jäämään, uudisti hän taaskin kontrahtinsa täkäläisen teatterin
kanssa. Mutta tietysti tämä mahdollisuus kerran päästä väljemmille
vesille jäi kytemään hänen mieleensä, ja siksi ymmärtää niin hyvin, että
taiteilijauran keskeyttäminen ei suinkaan ollut hänelle mikään kevyt
tehtävä. Olihan se ollut yhtämittaista nousua, yhtämittaista voittoisaa
eteenpäin kulkua. Ei hän vielä ollut tuntenut mitään pettymystä tai
kyllästymistä. Aurinkoisena ja kullanhohtavana loisti hänen
mielikuvituksessaan se suuren todellisen taiteen ihana temppeli, jota
kohti hän koko ajan pyrki ja jonka niin harvat saavuttavat.
Luultavasti hän aluksi tunsi mitä suurinta kaipuuta jätettyään sen
työalan, johon hän niin tavattomasti oli kiintynyt, mutta vähitellen
hankki kuvaamataide ja vanhojen mestarien taideaarteisiin
syventyminen hänelle korvausta. Hyvin kuvaavaa on muuten, että hän,
joka niin paljon oli eritellyt ihmisten luonteita ja tulkinnut heidän
sielunelämänsä ilmauksia ja heidän eleitään, enin oli huvitettu
muotokuvista. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, muodostavat
nimittäin muotokuvat huomattavimman osan Sinebrychoffin
kokoelmassa.

Onneksi oli hänen puolisonsa myöskin innostunut taiteesta ja niin
taide-esineiden ja taideteosten kokoominen muodostui heidän
pääharrastuksekseen, heidän suureksi elämäntehtäväkseen. He
hankkivat tähän kaukaiseen maahan sellaisia maalaustaiteen helmiä,
joita täällä ei vielä koskaan ole ollut, he iloitsivat niistä ja tahtoivat että
muutkin, sitten kun heitä ei enää ollut, saisivat niistä iloa.
»Aina kun Paul ja minä palasimme kotiin seuroista ja kutsuista», kertoi
rva S., niin me syleilimme toisiamme ja sanoimme: 'Ei missään ole niin
hyvä olla, kuin täällä kotona.'
Mutta niinpä rva S. hoitikin tätä kotiaan kuin silmäteräänsä, erittäinkin
juuri sen taidekokoelmaa. Hän piti sitä lainana, uskottuna leiviskänä,
josta hänen tuli vastata. Joka taide-esine, joka huonekalu oli sellainen
kuin olisi se juuri tullut valmistuspajastaan ja kuitenkin oli moni jo
ollut talossa vuosikymmeniä.
Salin pronssikruunut esim. olivat riippuneet sen katossa jo sata vuotta
ja kuitenkin ne hohtivat ja kimaltelivat aivan kuin uudet. Ne olivat jo
kyllä aivan mustuneet hänen taloon muuttaessaan, mutta hän antoi ottaa
ne alas, ruuvasi joka metalliosan erikseen, pesi ne lämpimässä vedessä,
johon oli pantu muutama tippa ammoniakkia ja sitten niitä hangattiin
niin kauan kunnes ne tulivat aivan kirkkaiksi.
Rva S:llä oli joka esinettä varten omat, itse keksimät puhdistustapansa
ja puhdistusvälineensä ja niistä pidettiin kiinni. -- Taideyhdistyksen
intendentti _M. Wænerberg_ toi hänelle kerran pienen painetun
vihkosen, jossa hän neuvoi miten tauluja tulee hoitaa ja puhdistaa.
»Ennenkuin luen tämän, niin suonette, että minä kerron,