Tieni varrella tapaamia 2 | Page 7

yleensä taidehistoriaan. --
Rva S:llä oli esillä monta kuvitettua taidehistoriaa ja taidetta koskevaa
kuvateosta, josta huomasi hänen ottaneen taidetutkimuksensa vakavalta
kannalta.
Ja miten hän oli iloinnut jokaisesta saavutuksesta kokoelmaansa.
Saadakseen jonkun kauan toivomansa taideteoksen, oli hän monta
kertaa kieltäytynyt sellaisesta, jota muut hänen asemassaan olisivat
pitäneet aivan itsestään lankeavana, kuten esim. joka kevät uusiutuvista
kävelypuvuista, hatuista y.m. Ja kun niin monet henkilöt aina olivat
hänen puolisonsa kimpussa pyytäen lainoja, takauksia y.m. jotka sitten
ainaiseksi jäivät selvittämättä ja he vain lohduttivat itseään sillä, että
eihän se kauppaneuvos Sinebrychoffin afääreissä mitään merkinnyt,
sanoi rva S. sen monta kertaa häntä oikein kirvelleen, kun kymmenet
tuhannet sillä tavalla menivät, sen sijaan että niillä olisi voinut ostaa
taideteoksia.
Kuta kauemmin me puhuimme, sitä enemmän ilmestyi keskustelun
aiheita. Ja rva S. oli harvinaisen avomielinen, vaikka ei silti ensinkään
lörpöttelevä. Kun on paljon tavannut ihmisiä ja seurustellut heidän
kanssaan, tulee viimein jotenkin herkkäkuuloiseksi ja oppii eroittamaan
väärän ja teeskennellyn todellisesta, mutta vaikka kuinka olisin
heristänyt korviani, en huomannut rva S:n sanoissa mitään, joka olisi
todistanut suurentelemishalua, omahyväisyyttä tai turhamaisuutta.
Kaikella mitä hän kertoi oli vakava pohja, jokainen huomautus ja
arvostelu oli kypsän, hienotunteisen ihmisen. Kun hän niin
ystävällisesti uteli miksikä en ollut aikaisemmin tullut katsomaan hänen
kokoelmaansa, kun olin niin innostunut kuvaamataiteesta, olin miltei
hämilläni, sillä paitsi etten ollut tiennyt tästä rikkaasta
taidekokoelmasta mitään, en ollut aavistanut, että sen omistaja oli niin
syvämietteinen ja hienostunut henkilö, että hänen elämänsä oli ollut
niin yhtämittaista sisäistä kasvamista -- tosin ei siihen suuntaan kuin

hän nuoruudessaan oli kuvitellut. Hän oli silloin vain uneksinut
kehittymisestään taiteilijauralla jo päättänyt olla menemättä naimisiin.
Kerta toisensa jälkeen hän oli antanut rukkaset liikemies
Sinebrychoffille, mutta tämä tuli aina uudestaan. Kun hän sitten taaskin
kerran oli ottanut esiin tämän kysymyksen, sanoi Fanny Grahn lopulta
väsyneesti:
»Tulkaa huomenna puhumaan vanhempieni kanssa asiasta», ja lähti
samassa astumaan kotiin päin.
Mutta niin järkytetty hän oli tästä puolesta lupauksesta, että hän kotiin
päästyään heti purskahti itkuun ja istui siinä pää käsien varassa pitkän
aikaa.
Äiti, joka hänen surunsa ensin huomasi, kysyi osaaottavasti syytä
siihen. Nyyhkytysten kesken hän sai sanotuksi:
»Kun minun pitää mennä naimisiin».
»Kenenkä kanssa?» kysyi äiti hämmästyneenä.
»Saattepa huomenna nähdä», oli vastaus.
[Kuva: Fanny Grahn 80-luvulla.]
Ymmärtääkseen tämän epäröimisen ja surun, on välttämätöntä tietää,
että rva S. jo ennen naimisiin menoaan oli ollut kymmenen vuotta
teatterin palveluksessa ja että teatteri oli ollut hänen ensimäinen suuri
rakkautensa, hänen lapsuuden ja nuoruuden unelmiensa luvattu maa.
Kun hänen vanhempi sisarensa ja tämän toverit leikkivät teatteria, istui
nelivuotias Fanny jakkaralla oven suussa -- hän oli muka saanut
vahtimestarin tehtävän -- ja seurasi ihmetellen ja ihaillen heidän
liikkeitään ja puheitaan. Leikkiessään Heikinesplanadissa katseli hän
aina mitä kunnioittavimmin vastapäätä olevaa ruotsalaista teatteria ja
kerran hän jo pääsi pujahtamaan sinne sisäänkin. Oli aamupäivä ja
siellä harjoitettiin parasta-aikaa. Pikku Fanny painautui seinää vasten ja
oli hiljaa kuin hiiri voidakseen kuulla mitä siellä sanottiin. Joku
huomasi hänet ja kysyi: »Pidätkö sinä niin paljon teatterista?»

»Pidän», tuli pienestä, ylitsevuotavasta sydämestä, ja tämä sana avasi
hänelle portit tuohon ihannoituun valtakuntaan. Teatterissa tarvitaan
joskus aina lapsiakin näyttämöllä ja tässä oli nyt saatavissa erinomaisen
sievä ja sopiva pieni olento. Olihan hänellä koulunkäyntinsä
aamupäiväsin, mutta iltasin hän aina oli teatterissa, niin pian kun häntä
vain tarvittiin. Jo yhdeksän vuotiaana hän esim. oli mukana
piiritanssissa »Wärmländningarna» nimisessä kappaleessa. Silloinen
teatterin johtaja Gustaf Mallander huomasi piankin tytön lahjakkuuden
ja kävi ehdottamassa hänen vanhemmilleen, että pikku Fanny saisi
antautua tykkänään näyttelijäalalle, jolloin hän, herra M., oli valmis
rupeamaan hänen taipumuksiaan kehittämään -- varsinaista
teatterikoulua kun ei siihen aikaan vielä ollut. Vanhemmat panivat
kovasti vastaan; he olivat vakavia, ajattelevia ihmisiä ja pitivät
keskinkertaisen näyttelijän elämää varsin säälittävänä. »Ennemmin saa
Fanny vaikka mennä luostariin kuin teatteriin», selitti isä. Mutta Fanny
pyysi ja rukoili, kunnes vanhemmat lopulta taipuivat. Herra Mallander
rupesi hänen opettajakseen ja johti samalla paria muutakin nuorta
tulijaa, joista toinen oli Adolf Lindfors, sittemmin Helsingin
kansallisteatterin etevä näyttelijä.
Herra M. oli niin tyytyväinen pieneen kolmioonsa, että antoi sen jo
pian esiintyäkin eräässä soitannollis-draamallisessa iltamassa, jonka
ohjelmaan m.m. kuului Topeliuksen »Sotavanhuksen joulu», missä
Fanny Grahn esitti sotilaspojan osaa reippaasti ja luonnollisesti. Aina
silloin tällöin hän sai pieniä tehtäviä ja huomattiin hyvin lupaavaksi.
Siihen aikaan vieraili teatterissa naapurimaistamme useita eteviä
näyttelijöitä -- toiset heistä viipyivät oikein vuosimääriä -- jotka
antoivat paljon loistoa ja eloisuutta pääkaupungin teatterielämälle. Ja
pikku Fanny, jonka vastaanottavaisuudella ja innostuksella ei ollut
rajoja, sai heistä haihtumattomia vaikutteita. M. m. hänellä oli ilo
esiintyä samassa kappaleessa kuin kuuluisa tanskalainen näyttelijä
_Magda v. Dolcke_. Tämä hienostunut, suuren maailman nainen
ihastui niin pikku Fannyyn, että hän antoi hänelle valokuvansa, syleili
häntä ja sanoi: »Pikku Fanny, sinäkin tulet kerran suureksi».
V. 1875, siis Fannyn ollessa 13-vuotias, kiinnitettiin hänet teatteriin
oikein kontrahdilla, jossa m.m. sanottiin, että hänen piti olla mukana

kaikissa kuorolaulu- ja tanssiharjoituksissa sekä esiintyä pienissä osissa.
Suuria tehtäviä ei nyt aluksi voinut niin nuorelle tytölle antaa, mutta ne
kasvoivat vuosi vuodelta, samassa määrin kuin hän itsekin kasvoi.
Kaikkiaan hän teatterissa oloaikanaan