Tieni varrella tapaamia 2 | Page 6

hänen
miniänsä, rva Fanny Sinebrychoff, sitten niin uskollisesti läpi koko
elämänsä jatkoi.
Mutta eihän hyväntekeväisyys olekaan juuri korkeassa kurssissa
nykyään, kun pyritään siihen, että kukin voisi seisoa omilla jaloillaan ja
että yhteiskunnalliset laitokset kuten sairaalat, kunnalliskodit, apukassat
y. m. voisivat hädän tullen tarjota raihnaisille ja vanhoille apua ja
turvaa, jota ne eivät kuitenkaan tähän asti ole kyenneet tekemään;
kykenevätkö edes koskaan. Tämä yleinen katsantotapa kai kuitenkin
vaikutti, ettei minunkaan mieleeni milloinkaan juolahtanut ajatus käydä
haastattelemassa rva Sinebrychoffia, vaikkakin usein näin hänen
nimensä lahjoittajien ja hyväntekijöiden joukossa. Mutta kun sitten
kevättalvella 1921 kaikki lehdet tiesivät kertoa, että hän oli määrännyt
taideteoksensa annettavaksi Suomen valtiolle ja että hänellä oli niitä
huomattava kokoelma, päätin mennä sitä katsomaan.
Kun puhelimitse oli sovittu ajasta, lähdin tuota tuttua taloa kohti, jonka
puutarhassa monasti olin käynyt. Sisäänkäytävä oli kadultapäin ja
rouva S. asui toisessa kerroksessa. Sinne johtavat portaat olivat
punaisen maton peittämät ja molemmin puolin oli komeita palmuja ja
muita lehtokasveja. Tämä väriyhdistelmä oli suurenmoinen ja ihankuin
valmistus kaikkeen siihen mitä sain nähdä. Ja kuitenkin -- en aluksi
sittenkään odottanut aivan paljoa. Arvelin, että talossa tietysti oli
taide-esineitä, sillä kuuluihan asiaan, että varakkaat hankkivat niitä
itselleen, mutta että kokoelma olisi sellaisella rakkaudella valittu, että
koko koti olisi niin personallinen ja puhuisi sellaisesta hienostuneesta
mausta ja kauneuden palvonnasta, sitä en kuitenkaan voinut aavistaa.
Mutta jo siinä suuressa salissa, jonne ensin jouduin, oli nähtävänä
alkuperäinen Sebastiano del Piombo ja Velasquez puhumattakaan
renessanssiajan pienemmistä kuuluisuuksista kuten esim. Bronzihosta y.
m.
Rouva Sinebrychoff tuli vastaani mustiin puettuna. Nähtävästi hän

puolisonsa kuoleman jälkeen aina kävi mustissa, sillä sellaisena tapasin
hänet sitten myöhemminkin. Hän ei nyt enää ollut sama kevyt
keijukainen kuin 80-luvulla, jolloin näin hänet Bulevardilla.
Vartalo oli käynyt paljon tukevammaksi ja pyylevämmäksi, käynti
raskaammaksi ja hipiä, joka silloin oli kuin ruusunlehti, oli nyt kalpea.
Mutta piirteet olivat yhtä hienot kuin silloinkin ja tukassa oli vain
vähän hopeata. Muutamien tervehdyssanojen jälkeen, jolloin totesin,
että hänellä oli kaunis, sointuva ääni ja että hän äänsi sanat erittäin
selvästi, alkoi kokoelman katseleminen.
Rouva Sinebrychoff kulki vieressäni ja esitti jokaisen taulun ja oli aina
valmis antamaan lisätietoja niin pian kun sellaisia pyysin.
Hän tunsi jokaisen taideteoksen historian niin pitkälle kuin sen jälkiä
yleensä saattoi seurata, ja hänen personallinen makunsa oli ollut
määräämässä sekä sitä ostettaessa että sille paikkaa kokoelmassa
valitessa.
Ensin me kulimme läpi koko ruotsinmaalaisen kokoelman, joka tuntui
hyvin ehyeltä, siinä kun oli edustettuna Ruotsin suuruuden ajan ja
Kustaa III kauden etevimmät muotokuvamaalarit kuten esim. David
von Krafft, Lundberg, von Breda, Roslin, _Wertmüller_, _P. Hall_ y.
m., joiden monetkin tekeleet -- Kristiina kuningattaren, Kaarle XII,
Kustaa III, Bellmanin, Lidnerin, Svedenborgin y. m. kuvat -- olivat niin
arvokkaat, ettei todella ymmärrä, miten Ruotsi on päästänyt ne
käsistään.
Siinä jokaisen taulun edessä seisoessamme, kääntyi väliin
keskustelumme hiukan muillekin aloille kuin taiteen. Tulin m.m.
ihmetelleeksi, että tämä kokoelma oli saanut olla rauhassa punakapinan
aikana.
»Se on minun anoppini ansio», selitti rva S. »Tästä kodista ei tarvitseva
vielä koskaan ole mennyt saamatta apua ja siitä johtuva siunaus on
pitänyt sen yllä».
Sitten me taas jouduimme puhumaan Suomen kahdesta

kansallisuudesta ja rva S. huomautti, että kun Jumala kerran oli
asettanut kaksi eri kansaa samaan maahan, niin oli tarkoitus, että he
oppisivat toisiltaan, eivätkä riitelisi. Nämä sanat eivät olleet mitään
korulauseita hänen suussaan, vaan hänen syvin vakaumuksensa, joka
pohjautui monivuotisiin havaintoihin ja mietiskelyihin.
Seuraavassa huoneessa oli hollantilaista tai paremmin sanoen
alankomaalaista taidetta maailmankuuluine nimineen: Rembrandt,
Rubens, Frans Hals, Van Dyck, Jan Steen, Teniers, Ruysdael, Van
Goyen, Haysum y.m., joiden teoksia tavallisissa oloissa vain tapaa
Europan suurissa taidekokoelmissa. Tuskin oli uskoa silmiään
nähdessään niitä täällä meillä yksityisessä kodissa. Vain niiden
etsimiseen ja valitsemiseen oli tietysti käytetty paljon aikaa ja huolta --
rahoista puhumattakaan.
Parisen tuntia siinä katseltuamme, ehdotti rva S. että menisimme
ruokasaliin, jossa kahvipöytä oli katettu. Se oli taaskin uusi
kauneusmaailma, joka siellä avautui eteeni. Ruokasali oli nimittäin
täynnä mitä arvokkaimpia taide-esineitä: vanhoja kaappeja puu- ja
luuleikkauksineen, kallisarvoisia porsliinimaljakoita, metallisia
seinäkoristeita y. m. y. m. ja tietysti taaskin tauluja. En ehtinyt
kiinnittää niin mitään huomiota itse kahviin, töin tuskin sain kuppini
tyhjennettyä.
»Te ette varmaankaan pidä kahvista», arveli rva S.
»Kyllähän minä, mutta tässä on nyt niin paljon muuta, että kahvi joutuu
aivan sivuseikaksi», vastasin.
Rva S. hymyili ja avasi vastapäätä olevan kaapin, joka oli tehty
kilpikonnan kuoresta, norsunluusta ja ebenholtsipuusta. Kauniimpaa ja
aistikkaampaa esinettä ei juuri voi kuvitella. Siinä oikein näki mitä
taiteilijoita muinaisajan käsityöläiset olivat tehdessään huonekaluista
taideteoksia, joiden arvo aina vain lisääntyy vuosi vuodelta.
Me rupesimme puhumaan eri maiden ja eri kaupunkien
taidekokoelmista, joissa rva S. oli oleskellut päiväkausia. Välistä hän
oli nähnyt niissä koululuokkia, jotka opettajansa kera kulkivat salista

toiseen ja saivat koko ajan tarvittavaa opastusta ja valaisevia selityksiä.
Oikein kadehdittavina hän piti näitä lapsia, jotka pienestä pitäen saivat
kuulla ja oppia sellaista, mistä meillä täällä Suomessa ei ole
aavistustakaan -- ei alaikäisillä eikä aikuisilla. Vasta täysikäisiksi
päästyämme me omin voimin ja omasta aloitteestamme pääsimme
hiukan syventymään vanhaan taiteeseen ja