Tieni varrella tapaamia 1 | Page 8

tri *Michelsonin* kera, kun tällä oli matkaraha
tutkiakseen ulkomailla sairaaloita."
Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi,
mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei olisi
tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa kaikesta
mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän oleskeli.
Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni 3-vuotias Hans oli
hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa isoäidin luona, ja
Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi päättää, ettei se
matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä tulee lisää, että usein
oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja ruokapaikkoja valitessa katsoa,
etteivät vain tulleet kalliiksi.
Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista
ja puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain
pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona
ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet
mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä
paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen
syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.
Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan
yllätys kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes
30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut
monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän otti
erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa olivat
aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea muuta
kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia Jannsenin
täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen oli oleskellut.
"Oliko hän onnellinen avioliitossaan?", utelin hänen sisareltaan, sillä
vaikea oli ajatella "virolaisten satakieltä" tuossa vieraassa, venäläisessä

ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut antaa
tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että hänen
laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa loppui.
Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän lausui
muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius Cæsaria,
joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin toisena
Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi
oleskella siellä.
Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä
kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti
ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut
aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa
syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli
ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy
vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle päässyttä
kylvöä. -- 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä laulujuhlaa, oli
Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli silloin julkaissut
kertomuksensa *Ojamölder ja tema minija* (Oja-mylläri ja hänen
miniänsä) sekä runokokoelmat *Waino lilled* (Nurmikukat) ja
*Emmajõe ööpik* (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti
virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita
juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja varsinaisia
näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä ja niihin
moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse säveltänyt
melodiat ja säesti niitä kulissien takana.
Mutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty
yhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen
eteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin ja
haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin vieraaseen,
joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja oman mallinsa
mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen nainen kuin Lydia
Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja turhalta koko
hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista raatelemista, jossa hänen
köyhän, tietämättömän kansansa etu ei merkinnyt mitään,
puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä taputtavien

joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän edes voinut
hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset puoluejohtajat
tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä olihan hän itse
saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan kulttuuri-arvoja
erittäin kalliina.
Nämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin
valoisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka
häntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis
rauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen
kansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei
koskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen
aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme,
europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti
hän senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun
hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan
siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka oli
tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta katkaissut
hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen
hautaan v. 1897.
Eugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia
muistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli
ahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar
vielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten
muistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä "Eesti rahvaan" jaloa tytärtä,
sillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.

HECTOR DENIS.
Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.
Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden
kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä
tapahtumasta.

Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit, miellyttävät
kasvot,