Tieni varrella tapaamia 1 | Page 9

joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin ihaillut.
Mutta mitä tämä merkitsi?
Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin, että
näiden henkevien kasvojen omistaja, professori *Hector Denis*
äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut
täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla
eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna
mentiin hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan.
"Sydänhalvaus", oli hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.
[Kuva: Hector Denis.]
Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector
Denis'n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta
kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi
muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko
lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin
minäkin: "Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis
poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva,
kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää tule
kaikumaan."
Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen
elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se
yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen
ulkopuolellakin.
Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia
professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja
luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija,
joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian,
tilastotieteen ja kansantalouden alalla.
Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten
suurenmoinen ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne,

jotka olivat joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet
hänestä haihtumattomia vaikutelmia.
Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri Ley,
oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä
muistaessaan.
»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin
ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on
entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli
Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja
muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno,
mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä,
että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty
äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin
suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan
sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme
kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan
ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen
ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän
osasi puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli
opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko
hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.
Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on
nuoruuden ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen,
sillä ne soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»
Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen,
kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti
sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien,
yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä
puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt
parlamentissa ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan,
sanoi *Vandervelde*, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen,
hyvyyden sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.
Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa

Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen
-- hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa
-- oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua,
joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä
täytettyä vaunua.
Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä
kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli
vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät ne
esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta
vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille,
jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen
tiesin.
Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska
tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö ja
erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.
Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin
erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa
*Hector Denis'n* osoitteen. Olihan se uhkarohkeata -- olen nyt
jälestäpäin tuuminut -- mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin
paljon tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten
takia valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin.
Mutta sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori
Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli niin
hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut moista
koskaan ennen nähnyt.
Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta
joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin tulla
uudestaan.
[Kuva: Hector Denis'n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.]
»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne
aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä
historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi

kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut,
kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat,
osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita
koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille.
Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen
työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.
[Kuva: