Tieni varrella tapaamia 1 | Page 7

tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa
maaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä
huolimatta oli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä
traditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään
varsinaisia lauluseuroja, -- ei ainakaan viranomaisten vahvistamia --
eikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin
kokoontumaan.
[1] Meidän laulujuhlamme, jotka ovat käyneet niin tärkeäksi
sivistystekijäksi, ovat paljoa myöhäisemmiltä ajoilta, ensimäinen kun
vietettiin vasta 1881, siis 12 vuotta myöhemmin kuin tuo virolainen,
josta meikäläiset ovat lainanneet monta piirrettä.
Mutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. "Vanemuine" nimisen
lauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää
viranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin
myöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta
onneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa
ehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan
ilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat
jaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että
kaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen
juhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien
laulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille
kaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli tuhansia,
joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.
Vieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui
kaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija *J. R. Aspelin*, sekä
maisteri *Swan*, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan

perheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija *Hunfalvy* Unkarista
siihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.
Sama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään
Itämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli
Rosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista
laulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen
hauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti
lukea hänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta,
hänestä, josta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin
saada kaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua
puhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan:
ruskeata, tuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen
syvyyttä että ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja
miellyttäviä liikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia
tietojaan. -- Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo
aikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä
oli elävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli
levännyt turpeen alla.
[Kuva: Lydia Jannsen (Koidula.)]
Mutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja
nuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon,
jossa vanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri
*Eugen Jannsenin* luona.
[Kuva: J. W. Jannsenin koti Tartossa.]
Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne tarjosi
niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden
varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen
maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa.
Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja
kastanjat loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä
oli Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset
lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset
syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli monet

innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja pettymykset
kestetty.
Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille, enkä
milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se
meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli
nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme
Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat
ajopelit, että me sovimme siihen kaikki -- mutta niinpä olikin 10
hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa,
mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin
tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on
puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri
tahoille ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä
minä myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä
sopinut noin vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme
kotona rva Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja
hän oli niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia
onnettomia olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi
syypäät alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan
ihan päiväjärjestykseen.
Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa,
sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni
sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun
suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme
koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut
sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin
rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.
Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä.
Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja
hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli
nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi myöskin
sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen musikaalisia:
Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa, tri Eugen
Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon tuostakin hauskoja

soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.
Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja
kirjeitä ja näytti niitä minulle. "Nämä", hän kertoi, "ovat minun sisareni
Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli pari
vuotta miehensä