Tieni varrella tapaamia 1 | Page 6

osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»
Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän
kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että
pimeältä.
[Kuva: Eugenie Rosenthal.]
Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme,
kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo
ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun
ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa
ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa,
mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti
ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi
vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.
Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan,
että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa.
Eikä siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin
sisällisesti rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta
ympärilleen, missä vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin,
jotka koko ajan vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.
Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka
kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä -- aina hän
säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään
maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän
itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja turvalliselta
kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia pahantuulen purkauksia

ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä tahansa.
Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen
tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä, jotka
ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea
kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin
perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta
iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta
sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä.
Aamupäivisin minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se
oli varsin opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja
pojatkin, lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia
kauniita käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme
puiden ja pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja
suomenkielen yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin
leikittiin kaikenlaisia ajatusleikkejä, *jeu d'esprit*, jotka suuresti
kehittävät kielen käyttämistaitoa.
"Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne" kehoitin minä
usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä
olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron
kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat
muut voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.
Ja hän kertoi isästään *J. W. Jannsenis'ta*, joka oli syntynyt samana
vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819,
ja joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä
sivussa opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki
kirjat, mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen
kirjallisuus siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen
hartauskirjoihin.
Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän
pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v.
*Dittmarin* avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi
ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi
Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä
muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka

sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä lauluja,
koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon puetut,
ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin hallinneet
vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että Jannsen jo
rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää vironkielistä lehteä
ja koetti hankkia itselleen lupaa sen ulosantamiseen. Mutta vastaus oli
jyrkästi kieltävä. "Viron kansa ei sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli
liika epäkypsä seuratakseen maailman tapahtumia."
Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi
aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että
maamiehen elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se
vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että
säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta
vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan
vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa
toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu
Postimees» nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi
kesäkuussa 1857.
Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän
tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan
toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi vironkieltä.
Se erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa
myöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän
syrjäisestä Pärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja
perusti siellä "Eesti Postimees" lehden, joka tuli virolaisten aineellisten
ja henkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi
käyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli
eesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.
Kun Jannsenin vanhin tytär *Lydia*, sittemmin yleisesti tunnettu
kirjailijanimellä "Koidula", oli joutunut noin parinkymmenen vuoden
vanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja
samassa hänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja
ensimäisten näytelmäkappalten kirjoittaja.

Eugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin
ensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa v.
1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että juhlatunnelman
elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt ja pikkumaiset
pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan erikseen olevat
sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja antaisi sysäyksen
moneen hyvään aloitteeseen.
Ulkonainen aihe