Tieni varrella tapaamia 1 | Page 5

jossa kukin kalu oli oikealla paikallaan ja jossa
taideteoksien lukumäärä oli niin suuri, että eräs vieras jo ehdotti
kataloogin laittamista, jotta niihin helpommin perehtyisi. -- Hänen
ulkonainen esiintymisensä ja käytöksensä kävi samaten vuosien
kuluessa yhä pehmeämmäksi, sirommaksi ja sulavammaksi. "Eipä
häntä luulisi suomalaiseksi", sanoi eräs muukalainen, joka paljon oli
oleskellut Suomessa ja nähnyt meikäläisten kankeuden ja ujouden. --
Ivar Berendsenin tahdosta hän myöskin opetteli tanskaa niin, että osasi
puhua sitä aivan virheettömästi, aivan kuin tämä hallitsi ruotsia.
Paljon on sellaisia ihmisiä, jotka ensi kertoja tavatessa tekevät edullisen
jopa loistavan vaikutuksen, mutta lähempi tuttavuus osoittaa, että he
saattavat olla vaativaisia, itsekkäitä, tyytymättömiä, oikullisia. Anna
Berendsenin suhteen oli juuri päinvastoin. Kuta useimmin hänen
seurassaan oli, sitä selvemmin hänen rakastettavat puolensa tulivat ilmi,
sitä enemmän oppi hänestä pitämään. Hän oli niin tavattoman
hyväsydäminen, vaatimaton, iloinen ja tasainen. Siksi kai ei edes tullut
kiinnittäneeksi huomiota hänen sairauteensakaan, vaikkakin hän joskus
ohimennen puhui heikosta sydämestään, joka ajoittain pakoitti hänet
jättämään kaikki kokoukset ja seurustelemiset. Mutta sitten hän taaskin
parani ja toimi yhtä innokkaasti kuin ennenkin. Yhdistyksissä ollessaan,
muun muassa tuossa suuressa naisten äänioikeus-yhdistyksessä, johon
kuului toista kymmentä tuhatta jäsentä, otti hän aina mielellään sellaisia
isotöisiä, mutta luonteeltaan vaatimattomia tehtäviä suorittaakseen kuin
on esim. kiertokirjeiden jakaminen, osoitteiden kirjoittaminen,
ilmoituksien hankkiminen eri lehtiin j. n. e.
Tämä alttius palvelemaan ja auttamaan, missä apu oli tarpeen, sekä se

rakkaus, millä hän syventyi uuden kotimaansa oloihin, sivistyselämään
ja rientoihin, vaikutti, että Anna Berendsen oli yleisesti suosittu
Köpenhaminassa, että hänen lukuisat, eri piireihin kuuluvat, eri
katsantokantoja edustavat tuttavansa poikkeuksetta pitivät hänestä.
Siksi he kaikki, kuullessaan että Anna Berendsen lokak. 5 p. 1911 oli
kuollut parhaassa iässään 43 vuoden vanhana, tunsivat kadottaneensa
jotakin valoisaa ja aurinkoista, hellää ja epäitsekästä, joka ei ollut
korvattavissa.
Helsingissä asuvat ystävät antoivat laskea hänen haudalleen seppeleen,
jonka toisessa nauhassa oli heidän viimeinen tervehdyksensä ja
kiitoksensa, toisessa seuraavat, koko Anna Berendsenin elämää ja
toimintaa kuvaavat sanat:
»Finland stod för din själ, det kulna Ditt torftiga gömda, heliga
fosterland.»

VAIKUTELMANI VIROSTA.
»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen
askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton
ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla opettajapalkoilla
tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan saksa siellä silloin
vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.
Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin
olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen
pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa
Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.
Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin
sen, että talon emäntä, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen
liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin
Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan
menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä,
jonka siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja

kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten
keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä
opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja
erehdykset.
Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin,
että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita
rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa,
lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen
virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät tietenkään
osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin mahtavia,
hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan
maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun
puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta
sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat silloin
vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset eivät
siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.
»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni
matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni.
Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli
minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka tämä
ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli
aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja
määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin
kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha
kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan liittyi
muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri Rosenthal
kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja mutkikkaiksi, että
ne sotaisina aikoina -- ja niitä oli miltei aina, ellei ollut ulkoapäin
tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia -- voisivat tarjota suojaa. Kun esim.
juoksi pakoon, saattoi pujahtaa johonkin holviin tai porttikäytävään,
ilman että takaa-ajaja kadun mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa
sotaista henkeä puhuivat nuo monet pyöreät tornitkin, joita näki
kaikkialla. Toiset olivat korkeita ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita.
Näihin jälkimäisiin kuului nyt etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu
Margareta), jonka kaikki panevat merkille, samaten sen vastakohdan,

jonka nimenä on »Der lange Hermann» (Pitkä Hermanni). Ihmeekseni
katselin noita vanhoja kivirakennuksia, joiden päädyt ovat kadullepäin,
katot korkeat ja suipot sekä punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta
ymmärsin oikein tuon Lutherin lauseen: »Vaikka minulla olisi
vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä katolla -- --».
»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee
teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on
jäljellä