Tieni varrella tapaamia 1 | Page 3

olisi olleet mukana, ja isän hyvien ystävien J. W.
Snellmanin, C. G. Borgin ja Elias Lönnrotin luona he olivat aivan kuin

kotonaan. -- Ne olivat onnellisia, huolettomia, sisältörikkaita vuosia; oli
paljon isänmaallista innostusta, paljon harrastuksia, paljon ystäviä ja
ihailijoita.
Niin, ehkäpä noita viimemainituita oli liiaksikin Amalia tädin mielestä,
sillä hän päätti matkustaa holhokkiensa kera Dresdeniin, jotta he
olisivat tilaisuudessa oikein todenteolla jatkamaan opintojaan, Anna
soittamaan ja Eva maalaamaan. Eva oli silloin kahdeksantoista vuotias,
Anna kahdenkymmenen ja molemmat niin lupaavat, miellyttävät ja
suloiset, että eräs henkilö, joka näki heidät näihin aikoihin, vertasi heitä
kahteen ruusunnuppuun.
[Kuva: Eva Ingman. Anna Ingman. Dresdeniin matkustaessaan.]
[Kuva: Amalia Perander Eva Ingmanin maalaaman taulun mukaan.]
Tarmokkaasti he Dresdeniin asetuttuaan tarttuivat työhön, edistyivät
nopeasti ja nauttivat sanomattomasti kaikesta siitä uudesta ja kauniista,
joka siellä tulvi heitä vastaan. Ei silloin vielä ollut kysymystäkään siitä,
että he jäisivät sinne ainaiseksi. Se oli vain opintomatka, ja parin
vuoden päästä he palasivat jälleen kotimaahan, pää täynnä tuumia.
Anna oli valmistautunut soitto-opettajaksi, Evan erikoisala oli
muotokuvamaalaus, ja molemmat toivoivat saavansa kotimaassa työtä
ja toimeentulonsa, ja siinä sivussa he myöskin tahtoivat itse vielä
paljon edistyä.
Mutta kuten monille muillekin, jotka jo kauan ovat oleskelleet suuressa
maailmassa, tuotti kotiintulo Ingmaneillekin pettymystä. He olivat jo
niin kauan liikkuneet väljemmillä vesillä, että nyt tuntui aivan siltä kuin
olisivat tulleet suletuiksi pieneen lammikkoon. Ansiotyöhön ei ollut
paljoakaan tilaisuutta ja edistymiseen vielä vähemmin. Monet olivat
sitä mieltä, ettei sellaisten ollut tarvis hankkia itselleen työtä ja tuloja,
joilla oli varoja oleskella niin pitkät ajat ulkomailla. Ja kaikki tämä
kypsytti heissä päätöksen lähteä uudelleen Dresdeniin, ja sinne he sitten
jäivät. Anna rupesi antamaan soittotunteja, sillä oppilaista ei ollut
koskaan puutetta, ja sitäpaitsi hänestä aikaa myöten tuli suurien
amerikalaisten ja europalaisten musiikkilehtien kirjeenvaihtaja. Eva
maalasi ahkerasti itse, muun muassa von *Oerin*, *Suchodolskin* ja

*Karl Bantzerin* johdolla, ja rupesi samalla saamaan sekä
muotokuvatilauksia että oppilaita. Välistä hän taas jätti Dresdenin
pitkäksi aikaa ja matkusti toisiin suuriin taidekeskuksiin, kuten
Müncheniin, Firenzeen, Roomaan ja Lontooseen j. n. e. ja syventyi
sikäläisiin suuriin kokoelmiin sekä jäljensi niistä monet taideteokset.
Näillä matkoillaan hän aina teki intressantteja tuttavuuksia, joutui
asumaan huomattujen henkilöiden luo, kuten esim. taiteilija Prellerin
perheeseen, Weimarissa maalaustaidetta tutkiessaan, ja solmi läpi
elämän kestäviä ystävyysliittoja.
[Kuva: Eva Ingman maalaa J. W. Snellmanin kuvaa Hypotekiyhdistystä
varten v. 1908.]
Siinäkin suhteessa Eva Ingman erosi nimittäin niin kauniisti muista,
ettei hän milloinkaan jättänyt kirjettä vastaamatta ja pyyntöä
täyttämättä, kun hänen puoleensa vain kerran kääntyi. Ja tällä tavalla
ylläpiti hän vuorovaikutusta ja tuttavuutta niiden monien kanssa, joita
hän elämänsä varrella oli tavannut. Ellei olisi tiennyt miten paljon
hänellä oli tuttavia, olisi voinut luulla olevansa aivan erityisesti hänen
mielessään ja ajatustensa esineenä, niin herttaisesti hän aina kirjoitti ja
muisti lähettää sekä joulu-että uudenvuoden toivotuksia.
[Kuva: Ingmanien salonki Dresdenissä.]
En oikeastaan ymmärrä, mitenkä Eva Ingman ehti niin paljon enemmän
kuin muut ihmiset, ehti maalata, kirjoittaa, lukea, matkustella,
seurustella, hoitaa kotiaan, olla erinomainen emäntä j. n. e., mutta
luulen, että se riippui hänen myötäsyntyneestä työkyvystään ja
liikkuvaisuudestaan. Hänessä ei havainnut hituistakaan suomalaista
hitautta; kevyesti, aivan kuin leikkien, hän antautui toimesta toimeen,
osoittamatta minkäänmoista kiirettä, hätiköimistä tai väsymystä.
Ja kuitenkin olivat jo hänen seurusteluvelvollisuutensa niin suuret, että
moni olisi nääntynyt niiden alle. Ingmanien taiteellinen koti
Dresdenissä muodostui nimittäin aikojen kuluessa tyyssijaksi, jonne
kaikki suomalaiset, kaikki skandinaavit ja yleensä Dresdenissä asuvat
muukalaiset mielellään pistäytyivät. Runoilija kreivi Snoilsky
puolisoineen esim. oli kahdeksankymmenluvulla jokapäiväinen vieras

heidän kodissaan, niinikään runoilija Erkko, joka samaan aikaan
oleskeli siellä. Ja samalla tavalla voisi mainita niin lukemattomia muita.
Ken oli ennestään tuttu, meni sentähden, ken ei ollut, meni neuvoja ja
opastusta saamaan, tai vain siksi, että vieraalla pohjalla ollessa oli niin
hauskaa tavata herttaisia, sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä ja kodin, joka
oli niin sopusuhtainen ja kaunis. Dresdenissä oleskeleminen ja
Ingmanien luona käyminen, ne kuuluivat ihan yhteen.
Pari vuotta ennen Evaa kuoli heidän tätinsä Amalia Perander, joka
kaikkina näinä vuosina oli ollut heidän kanssaan. Hän oli jo silloin
90-vuotias ja viime aikoina sivullisen silmissä jotenkin vaativainen,
hän kun tahtoi, että kaikki talossa piti järjestettämän juuri hänen
tahtonsa mukaan. Mutta aivan ihmeellisen kauniisti ja kärsivällisesti
molemmat sisaret siihen alistuivat ja hoitivat häntä mitä
epäitsekkäimmin aivan loppuun asti.
[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (alkuperäisiä), joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä Naisten Äänen toimistossa.]
"En minä tahtoisi tulla vanhaksi", sanoi Eva kerran, johon kyllä ehkä
vaikutti se, että hän oli läheltä nähnyt, miten vaivaloinen ja puolinainen
oikein vanhan ihmisen elämä oli. "No, kauanko sinä tahtoisit elää?"
kysyi toinen. "Noin kuudenkymmenen-vuotiaaksi", oli vastaus.
[Kuva: Eva Ingmanin maalaamia tauluja (jäljennöksiä) joita hänen
kuoltuaan oli näytteillä N. Ä:n toimistossa.]
Ihmeellisesti tämä toivo sitten toteutuikin. Hän meni pois silloin, kun
vielä oli täysissä voimissa ja työkyky murtumaton, kun kaikki ystävät
ja ennen kaikkea hänen ainoa armas sisarensa niin mielellään olisivat
tahtoneet pitää hänet täällä. Mutta se, että hän itse oli toivonut
pääsevänsä pois, ennenkuin oli loppuun kulunut, lievensi hieman sitä
katkeruutta ja surua, jota tämä kuolinsanoma niin laajoissa piireissä
herätti sekä hänen uudessa kotimaassaan