Tienhaarassa | Page 2

toivotte, niin voinhan kuitenkin kertoa
teille vähän elämästäni, kun kerran viitsitte kuunnella. Selviäähän teille
edes se, etten minä aina ole tällainen renttu ollut.
Tuulos: Kertokaa!
Koski: No niin. Se on vaan palanen juomarin elämää, ei muuta. --
Isäni oli maaseutukaupungissa kauppiaana. Kotiamme pidettiin
mallikelpoisena niinkuin isäänikin taattuna liikemiehenä. Vieraita kävi
meillä paljon. Silloin oli isä aina hyvällä päällä sekä ystävällinen
kaikille. Ruokia ja juomia ei suinkaan puuttunut, ja vaikka isä ei itse
liikoja maistellut, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan vieraitaan siihen
kehoittaa. Perheen keskuudessa hän taasen oli liiankin harvapuheinen ja
säännöllinen. Lapset pelkäsivät häntä ja palvelijat nimittivät häntä aina
keskinäisissä puheissaan tyranniksi. Äiti esiintyi aina hiljaisena ja
vaatimattomana sekä pidoissa että arkielämässä. Ei häntä paljon
huomattukaan, sillä isän valtikka ulottui kodin pimeimpäänkin soppeen.
Lapset vain huolestuneina huomasivat, miten äidin posket kalpenivat
vuosi vuodelta.

Niin sitä sitten elettiin. Muistan erään juhla-illan, joka samalla sattui
olemaan minun neljästoista syntymäpäivä. Oli tavallisuuden mukaan
vieraita ja isä oli hyvällä tuulella. Muistaen minun merkkipäiväni piti
hän puheen ja pani viinipikarin käteen. Kilistettiin ja onniteltiin minua
perheen tulevaa tukea ja liikkeen jatkajaa. Olin kyllä ennenkin
maistellut kodissa tarjotuita juomia, vaikkei näin huomattavalla tavalla.
Sinä iltana olin ensi kerran humalassa, ja seuraavana aamuna sain isältä
selkäsaunan.
Siitä lähin alkoi toinen ääni kellossa soida. En enää saanut isän nähden
tarttua viinipikariin, mutta sen sijaan tartuin siihen sitä useammin isän
näkemättä. Äiti kyllä näki ja tiesi, mutta peläten isän ankaruutta hän
salasi kaikki ja koetti hiljaisuudessa vaikuttaa herättämällä minussa
uskonnollisia tunteita. Se tavallaan ensin onnistuikin. -- Niin kului pari
vuotta. Silloin isä matkusti kauppamatkoille ulkomaille. Kun hän sieltä
palasi, oli hänessä tapahtunut muutos, sanoivat hänen saaneen
herätyksen. Kotioloissa tuo herätys ilmeni siinä, että vieraita kävi
harvemmin ja väkijuomia tarjottiin vähemmän kuin ennen, mutta sen
sijaan alettiin pitää säännöllisiä aamu- ja iltasaarnoja. Rangaistuksen
uhalla oli jokaisen perheenjäsenen niissä oltava läsnä.
Herätysaikaan kuului myöskin entistä säännöllisempi kotijärjestys.
Minuutilleen piti jokaisen olla ruokahuoneessa odottamassa isää
aterioimiseen määrättyinä hetkinä. Ken ei ollut läsnä, kun hän tuli, jäi
ilman ateriaa. Yhdeksän jälkeen illalla ei kukaan saanut luvatta talosta
poistua ja samaan kellon lyömään piti jokaisen kylässä olijan laittautua
kotiin. Peläten tämän järjestyksen rikkomista, salpasi isä aina illalla
poikansa huoneen oven ulkoapäin, unhottaen, että ikkunaakin saattoi
hätätilassa ovena käyttää.
En tiedä mitä tämä herätysaika toisiin vaikutti, mutta minusta ainakin
tuli täysi pakana, ja hukkaan menivät äiti paran hiljaiset neuvot.
Raskaalta tämä taisi hänestä tuntua, sillä hän joutui viimein vuoteen
omaksi ja kuoli. Sen jälkeen tuli koti entistä ahtaammaksi. Ainoana
ilona oli enää pikku sisko, mutta hänkin oli niin hento ja heikko, että
pelkäsi hänen joka tuulahduksella sammuvan.
Tuulos: Ystävä parka, kuinka minä säälin teitä.

Koski: Ehkä olisi minustakin tullut roistoa parempi, jos edes pikku
sisko olisi saanut elää, mutta hänkin jätti minut. (Painaa kädet
silmilleen.)
Tuulos: Entä isänne?
Koski: Minä karkasin kotoa ja isäni kirosi minut. Mutta käteeni
painamansa viinapikari jäi siihen, ja sitä olen minä ammentanut vuodet
pitkät. -- Noin kolme vuotta karkaamiseni jälkeen kuulin, että isäni oli
kuollut ja määrännyt omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin. -- Pikku
siskolle oli hän määrännyt eläkkeen, mutta sitä ei hän kauan tarvinnut.
Tuulos: Kun ajattelen, mitä kaikkea te olette saanut kokea, niin tunnen
sydämeni tuskasta kouristuvan. Mutta minä arvelen kuitenkin, että ei
niin pimeätä yötä, jossa ei joku valonkipuna olisi sinkoillut, eikä niin
kurjaa ihmiselämää, jota ei joku onnensäde olisi valaissut. Ettekö näe
sielunne silmäin edessä jotain sellaista valonhetkeä?
Koski: Olisi kai minullakin, jos vaan tohtisin niitä muistella.
Tuulos: Miksikä ette?
Koski: Tuntisin vain syvemmin kurjuuteni, ja täytyisi taas saada viinaa
mistä hinnasta hyvänsä.
Tuulos: Hennoisitteko todella upottaa viinan huumaukseen puhtaimmat,
rakkaimmat muistonne? Silloin ette niille arvoa anna. Ei, muistelkaa,
ajatelkaa niin usein kuin voitte rakkaitanne, äitiänne ja siskoanne,
muistelkaa pienintäkin tapausta, minkä elitte heidän kanssansa. Mikä
teitä silloin lämmitti, se lämmittää vieläkin.
Koski: (Tuuloksen puhuessa on hänen päänsä painunut alas, mutta
hetken kuluttua nostaa hän sen ylös ja lämmin hohde näkyy silmissä.)
-- -- On minulla vielä muisto äidiltä. (Vetää povestaan likaisen
paperikäärön, avaa sen ja ottaa esille pienen, kellahtaneen nenäliinan.)
-- Tämä tässä, se on ainoa, mikä minulla on jälellä, muut olen juonut.
Tuulos: Ja mitä tämä kertoo?

Koski: Se voisi teille kertoa paljon, enempi kuin minä voinkaan. -- Olin
tullut myöhään yöllä kotiin -- ikkunasta, niinkuin tavallisesti -- ja
heittäytynyt vuoteelleni. Kuulin silloin oveani raotettavan ja ummistin
silmäni. Äiti tuli hiljaa luokseni ja luullen minun nukkuvan polvistui
hän vuoteeni ääreen. Sydäntäni kouristi ja tuntui, kuin en voisi
hengittää. Aioin heittäytyä hänen kaulaansa ja rukoilla häneltä anteeksi,
mutta jäseneni olivat kuin kangistuneet. Silmäni pysyivät ummessa, ja
minä makasin ikäänkuin tiedotonna. Kun viimein sain silmäni auki oli
äiti poissa. -- Vuoteeni vierestä löysin tämän kyynelistä märkänä.
Silloin vannoin, ettei äitini koskaan enään tarvitsisi minun tähteni
öitänsä valvoa. -- Olenko valani pitänyt, sen voitte itse päättää. --
Nenäliinan olen kuitenkin säilyttänyt uskollisesti, ja se on ainoa
kappele, mikä minulla vielä on isän kodista. --
Tuulos: Voitteko te luottaa minuun?
Koski: Te kohtelette minua niinkuin