Tienhaarassa

Tienhaarassa, by Anonymous

The Project Gutenberg EBook of Tienhaarassa, by Anonymous This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Tienhaarassa
Author: Anonymous
Release Date: December 4, 2006 [EBook #20020]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
TIENHAARASSA ***

Produced by Matti Järvinen

Tienhaarassa
Ensimmäisen kerran julkaissut Raittiuden Ystävät 1908.

TIENHAARASSA.

Henkilöt:
Vilho Tuulos, pappi, 35-vuotias. Aaro Koski, entinen lukiolainen,
30-vuotias.
Näyttämö: huone Tuuloksen kodissa. Tuulos ja Koski tulevat sisään.
Jälkimäinen on kalpea ja synkän näköinen, vaatteet kuluneet ja likaiset.
Tuulos: Käykää sisään -- olkaa hyvä! Tässä tuoli, istukaa, niin saamme
vähän puhella ja samalla lämmittää jähmettyneitä jäseniämme. Ulkona
onkin niin ankara sää. (Riisuu päällysvaatteensa Kosken yhä seisoessa.)
-- Istukaa, istukaa!
Koski: (uhmailen) Miksikä minä istuisin?
Tuulos: Tiedän teidän olevan väsyksissä. Te tarvitsette lepoa.
Koski: Lepoahan juuri etsin. Miksi ette sitä suonut minulle!
Tuulos: Nuori mies, synnin työt eivät meille koskaan lepoa tuota, ei
ajassa eikä ijankaikkisuudessa.
Koski: Mitä te minusta oikein tahdotte? Mikä profeetta te oikein olette?
Ja miksi pitää teidän aina minun tielleni joutuman?
Tuulos: Mitäkö teistä tahdon? -- Ihmistä! Kuka minä olen? -- Ystävä. Ja
kuka minut tiellenne tuo? -- Jumala.
Koski: Luoja! Älkää minulle niitä syöttäkö.
Tuulos: Jumala on todistajani.
Koski: Senkö vuoksi pidätte velvollisuutenanne puhua Jumalasta, että
olette pappi? -- Tiedätkö, pappi, että minun Jumalani on jo aikoja sitten
kuollut -- jos sitä koskaan on ollut olemassakaan -- ja uutta ei synny
enään, ei! Ja ihmisenä olen minä elämäni elänyt aina juhlasalista loka
viemäriin saakka, ja nyt on jälellä ainoastaan haaska, jonka äsken

tahdoin mereen haudata, mutta jonka te onnettomuudekseni estitte.
Tuulos: En minä, vaan Jumala, joka aina on ollut ja joka aina tulee
olemaan. -- Ystävä, olen teidät vain kolme kertaa elämässäni tavannut,
mutta joka kerta on minulla ollut selvänä, että te sydämenne
syvyydessä vielä säilytätte Jumalan kuvan.
-- -- Muistatteko ensi kertaa? -- Kaksi päihtynyttä miestä kulki
Kaarikatua pitkin. Sadatuksia ja rivoja sanoja tulvaili heidän huuliltaan.
Nuori tyttö riensi kadun poikki. Ennenkuin hän oli ehtinyt väistää
päihtyneitä, oli jo toinen heistä iskenyt häneen kyntensä. Parahdus ja
tukahtunut avunhuuto kuului, jonka perästä miehet alkoivat raastaa
saalistaan läheiseen solaan. Näin tämän tapahtuman etäämmältä ja
riensin tyttö paran avuksi, minkä ennätin. Mutta solalle päästyäni näin
hämmästyksekseni molemmat miehet keskenään kamppailemassa, ja
toinen heistä huusi vapisevalle tytölle: «pakene, tyttö, niin paljon kuin
jalkasi ennättävät!« --.
Koski: (on kuunnellut kädet silmillä.) Minä en voinut muuta, sillä
tytöllä oli sisareni silmät ja sisareni -- nimi.
Tuulos: Elikö sisarenne silloin vielä?
Koski: Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.
Tuulos: Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla.
Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasin
kadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät -- niinkuin jo sanoin --
myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. -- »En», kuului
varma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä
uskon teitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen,
mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin -- valon
kipunan keskellä pimeyttä -- Te sanoitte: »Älkää uskoko, tässä on
lompakkonne. Antakaa minulle markka, en ole syönyt kahteen
päivään». --
Koski: En voinut teidän luottamustanne pettää.

Tuulos: Se oli Jumalan kuvan välähdys sielussanne.
Koski: (itkee.) Älkää puhuko niin. Minä olen niin kurja -- kurja.
Tuulos: Äsken johdatti Jumala askeleeni meren rannalle. Siellä tapasin
teidät kolmannen kerran.
Koski: Se oli elämäni yhdennellätoista hetkellä.
Tuulos: Toivokaamme, että se oli elämänne ensimäisellä hetkellä, sillä
tuon murtavan syvyyden, joka uhkasi teidät niellä, olette välttänyt, ja
sen partaalta on nyt nouseva uusi ihminen, joka ottaa ensimäiset
vakavat askeleensa elämässä.
Koski: Minä en voi, minulla ei ole voimia. --
Tuulos: Jumalan avulla te voitte.
Koski: Mutta minä en usko Jumalaan, minä en voi!
Tuulos: Usko onkin Jumalan armolahja, joka teillekin annetaan.
Koski: (katsoo pitkään Tuulosta.) Te olette merkillinen ihminen Juuri
niin puhui äitinikin.
Tuulos: (Iloisesti hämmästyen). Vieläkö häntä muistelette?
Koski: Joskus -- niinkuin kaukaista ääntä.
Tuulos: Entä isäänne?
Koski: (Naurahtaa.) Häneltä minulla on kaksi muistoa, viinipikari ja
hengetön Jumalani.
Tuulos: Mies parka!
Koski: Sanokaas muuta! -- Mutta pääsee niillä edes helvettiin.
Tuulos: Älkää puhuko niin. Me olemme itse edesvastuunalaiset

töistämme.
Koski: Niinhän sitä saarnataan. Mutta minä sanon teille, että on sitä
syytä sysissä, jos on sepissäkin.
Tuulos: Puhukaa minulle jotakin äidistänne.
Koski: Hänestä raukasta ei ole paljon puhumista. Kärsi ja kuoli, siinä
kaikki. Ja sama on hänen poikansa edessä.
Tuulos: Minä uskon, että te vielä tulette onnelliseksi mailmassa. Siitä
joka ei kokonaan ole ihmisyyttään menettänyt, on aina toivoa. --
Tuottaisiko teille paljon tuskia, jos menneisyydestänne minulle vähän
kertoisitte? Minusta tuntuu kun näkymätön side yhdistäisi meidät.
Koski: (Katsoo Tuulosta ihmetellen.) Kuinka hyvä te olette, niin hyvä,
että se tällaisesta hunsvotista tuntuu uskomattomalta. -- Vaikka ette
minusta saakaan sellaista, kuin