Tien ohesta tempomia | Page 7

tavallisesti aina laskevat väärin, kun on naisista kysymys.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kohtalo itse tarttui ratkaisevasti ohjaksiin
ja ohjasi kaikki oikealle tolalle, kuten kohtalo aina tekee, vaikk'eivät
ihmiset sitä myönnä.
Jos Heikin ja Anna Kallion hyvät ystävät olisivat saaneet päättää noissa
asioissa, olisi Heikistä ja Anna Kalliosta tullut pari. Ja jos heistä olisi
tullut pari, olisivat he tulleet niin onnellisiksi, että he täydellisesti
olisivat vaipuneet omaan onneensa, eikä kellään muulla ihmisellä olisi
sen perästä ollut mitään iloa eikä hyötyä heistä. He olisivat löytäneet,
tai luulleet löytävänsä toisissaan vallan pohjattomia aarteita, joita
nauttiessa ja ihaillessa he olisivat kuluttaneet kalliin aikansa
välittämättä mitään koko muusta maailmasta. Toisin sanoen, heidän
oma onnensa olisi kokonaan niellyt heidät.
Alma Järvinen taas olisi siinä tapauksessa merkillisen pian hakenut ja
löytänyt lohdutusta muualta. Hän olisi mennyt naimisiin jonkun pullean

pankintirehtöörin tai senaattorialun kanssa, joutunut suotuisaan
maaperään, kukoistanut ja rehoittanut, eikä hänestäkään olisi ollut sen
enempää hyötyä eikä iloa muualla maailmassa kuin mahdollisesti
suuremmissa arpajaistoimikunnissa ja juhlapäivällisissä.
Mutta kohtalo tiesi kuinka asiat olivat järjestettävät.
Se pani Heikki Soinin ja Alma Järvisen kihlautumaan ja menemään
naimisiin.
Ensin Heikki kumminkin hät'hätää suoritti maisteritutkinnon, sillä
eihän hän nyt ylioppilaana voinut Alma Järvisen mieheksi ruveta.
Sitten he menivät naimisiin, ja Heikki oli niin onnellinen, kuin ihminen
olla voi. Ei sekään voinut häiritä hänen onneaan, että Anna Kallio
yht'äkkiä näytti käyvän kymmenen vuotta vanhemmaksi, aivan kuin
joku kalvava sisällinen tauti olisi häntä rasittanut. Hän matkusti pian
sen jälkeen ulkomaille, ja Heikki kuuli että hän aikoi valmistautua
sairaanhoitajaksi. Anna Kallio oli aina ollut niin voimakas ja itsenäinen,
senhän Heikki tiesi jo ennestään.
Heikki eli kuin taivaassa, niin kauvan kuin hänen ja Alma rouvan väli
pysyi semmoisena kuin se oli ollut ensimäisestä päivästä alkaen, s. o.
niin kauvan kuin Alma hymyili kauniisti, pukeutui aistikkaasti ja
laverteli lapsellisesti suuresta rakkaudestaan. Mutta eihän sitä
ijankaiken jaksa hymyillä kauniisti, pukeutua aistikkaasti ja puhua
yksinomaan rakkaudesta, kun on kahdenkesken eikä ole ketään muita
näkemässä eikä kuulemassa.
Heikki teki sen omituisen huomion, että ihmisessä on kaksi puolta,
ulkonainen ja sisäinen, jotka eivät aina ole vallan sopusoinnussa
keskenään.
Heikki oli tutustunut ulkonaiseen Alma Järviseen, joka oli hyvin
miellyttävä ja harmoonillinen ja hyvin kasvatettu olento, mutta nyt hän
sai myöskin tutustua sisäiseen Alma Järviseen, joka kovaäänisesti
tiuski palvelustytölle keittiössä ja kertoi juorujuttuja tuttavistaan, joille
hän juuri äsken oli hymyillyt mitä sydämellisimmin. Heikki koetti

ajatella, että se oli jotain satunnaista hermostumista, mutta väliin se
sattui niin kipeästi johonkin arkaan paikkaan.
Niinpä kerrankin kun hän ja Alma rouva olivat kävelemässä, tuli heitä
vastaan Anna Kallion äiti köyryselkäisenä ja kalpeana. He seisahtuivat
kysymään kuinka täti jaksoi ja oliko Annasta kuulunut mitään. Ja Alma
rouva sanoi ystävällisesti, että hän oli niin paljon ikävöinyt Annaa, joka
aina oli niin järkevä ja viisas, ja sitten hän pyysi vanhaa rouvaa
käymään heidän "yksinkertaisessa kodissaan".
Heikin sydän lämpeni kiitollisuudesta. Kyllä hän oli hyvä, tuo hänen
Almansa kumminkin, joka tahtoi ikäänkuin Heikin velkaa maksaa
olemalla ystävällinen Annan äidille.
Mutta Heikki oli tuskin ajatellut ajatustaan loppuun, kun sisäinen Alma
rouva pilkallisesti hymähtäen virkkoi, että vieläpä käy tuokin eukko
ylpeänä ja pää pystyssä, vaikka tyttären poislähdöstä ja ulkomailla
olosta onkin hyvin kirjavia huhuja liikkeellä.
Tuo koski Heikkiin kuin puukon pisto. Hän puhdas, jalomielinen Anna
ystävänsä, joka ei rumaa sanaa sanonut kenestäkään! Hänenkö
maineensa nyt oli Alma rouvan ja hänen kaltaistensa käsissä -- --.
Mutta ei, ei, ei se ollut hänen vaimonsa, hänen Almansa, joka noin
ajatteli ja puhui. Tuohon kaikkeen oli joku satunnainen syy, joka kerran
oli poistuva ja kaikki muuttuva entiselleen taas.
Heikki oli joutunut jonkunmoiseen kummalliseen huumaustilaan, joka
oli vallan tukahduttaa hänet. Lääkärit sanoivat että Heikki Soini oli
hermostunut.
Liekö se sitten ollut hermostumista vai mitä, mutta kamalaa se oli se
tila. Häntä kiusasi yöt, päivät, ja varsinkin öillä, se ajatus, että hänellä
oli kaksi vaimoa: Alma Järvinen, jota hän rakasti ja Alma Järvinen, jota
hän melkein inhosi. Ja entäs, jos tuo jälkimäinen olisi voimakkaampi ja
surmaisi hänen armaansa, hänen oman vaimonsa -- -- Hän aavisti, hän
tunsi, että niin kävisi, ja hän itki tuskasta -- --
Kyllä kai hän mahtoi olla hermostunut. Hän ajatteli aivan liian paljon

vaimoaan ja antoi kaikkien pikku seikkojen vaivata mieltään. Tuo
hänen ijankaikkinen tunteellisuutensa, jolle hänen toverinsa aina ennen
olivat nauraneet, oli vallan viedä häneltä koko miehuuden -- -- Alma oli
nyt sellainen ajattelematon -- -- "Ajattelisit joskus omiakin syntejäsi",
oli Alma hänelle kerran sanonut, kun hän moitti Almaa jostakin.
Siinäpä se oli. Itsessään hänessä mahtoi olla syy, hermoissa, missä
lieneekään. Ja hän rupesi ajattelemaan "omia syntejään".
Silloin hänelle selveni se merkillinen seikka, että hänessä itsessäänkin
oli kaksi puolta, kaksi eri olentoa, ulkonainen ja sisäinen Heikki Soini.
Edellinen oli hänelle tuttu, jälkimäinen tuiki tuntematon. Ja tuo
jälkimäinen vieras olento häntä suorastaan peloitti kummallisilla
kysymyksillään, loppumattomalla kaipauksellaan ja kiihoittuneilla
tunteillaan. Se oli ulkonainen Heikki Soini, joka koko sydämellään
rakasti ulkonaista Alma Järvistä, mutta sisäinen Heikki Soini inhosi
sisäistä Alma Järvistä ja kaipasi rakkautta niin että oli nääntyä.
Vähitellen