Tien ohesta tempomia | Page 3

seikat todistuksena siitä, että silloinkin eli suuria sieluja,

jotka ymmärsivät varkauden ylevän aatteen. Löytyi silloinkin
henkilöitä, hallitsijoista kerjäläisiin asti, jotka innolla harjoittivat
varkauden ammattia, mutta usein, oi kovin usein saivat he, ellei heidän
yhteiskunnallinen asemansa ollut kyllin korkea suojelemaan heitä,
kolkoissa vankilakomeroissa marttyyreinä maksaa uljuutensa".
Minä kuulin kuinka puhujan ääni värisi liikutuksesta ja näin kuinka
kauniit naiset nostivat nenäliinat silmilleen. Mefisto huokasi
osanottavasti selkäni takana.
Puhuja siirtyi sitten selittämään varkauden etuja tieteelliseltä kannalta
katsoen. Hän osoitti oppineessa ja tarkassa laskussa, kuinka varkaus
kansantaloudellisessa suhteessa oli saanut aikaan hämmästyttäviä
tuloksia. "Niillä varoilla", selitti hän, "jotka meidän varkaat toivat
kotiin viime sodasta, ylläpidetään tätä nykyä 20,000 kirkkoa ja
koulua!"
Innokkailla suosionosoituksilla palkitsivat joukot tuon lauseen, ja
puhuja jatkoi sitten, selittäen varkauden merkitystä esteetilliseltä ja
moraliselta kannalta. "Ei mikään ammatti", vakuutti puhuja, "ole niin
omiaan kehittämään ihmisen parhaimpia puolia, uljuutta, rohkeutta,
kekseliäisyyttä, näppäryyttä, päättäväisyyttä, j. n. e. puhumattakaan
siitä kuinka suuri vastuunalaisuus, mutta samalla jalo tehtävä varkailla
on omaisuuden oikeassa tasoittamisessa. Muistakaa aina", lopetti hän,
"että varastaessanne rikkailta, jaatte osan saaliista köyhille!"
Liikutettuina hurrasivat joukot, ja upseeri luki vielä hymnin, jonka
kansan suurin runoilija oli kirjoittanut varasarmeijan ylistykseksi.
"Eikö tuo olisi suuremmoinen edistys?" kysyi Mefisto innoissaan.
"Mutta arveleppas, jos tuo olisi ollut rinnan sota-armeijan kanssa!
Ystävinä ja auttaen toinen toistaan ja siten toteuttaen veljeyden suurta
aatetta!" Mefisto saneli tavattoman suurella ponnella ja vakuutuksella.
Mutta sitten hän lisäsi synkästi: "Pelkään että se on liian myöhäistä!"
"Ei minusta sinulla ole syytä valittaa varkaiden puutetta nytkään,
vaikk'ei meillä tosin ole varsinaista varasarmeijaa," virkoin minä.

"Ei, se on totta", myönsi Mefisto, "mutta niiden lukumäärä on
vähenemässä. Kohta voi tulla se aika, jolloin ainoastaan kaikkein
ylhäisimmät uskaltavat varastaa, ja keskisääty ja kansa on pakoitettu
luopumaan tuosta toimesta kokonaan. Toista olisi, jos heillekin
pystytettäisi muistopatsaita, jos heillekin musiikki soittaisi, puheita
pidettäisi ja ylistysrunoja kirjoitettaisi kuten tappajille. Mutta sanoinhan
jo, että se systeemin puute se oli minun erehdykseni".
"Eivätkö muut paheet sinua huolestuta, Mefisto? Kuinka on valheen,
petoksen, vihan, kateuden y. m. laita? Taitavat olla vähenemässä
nekin".
"Ei ole hätää vielä!" huudahti Mefisto innoissaan. "Tuo henkisempi
puoli työalastani kehittyy varsin tyydyttävästi. Ihmiset ovat näet aina
suosineet henkisyyttä ja idealisuutta. Se on hyvin kaunis puoli heissä".
-- Mefisto oli merkillisen arvokkaan ja ylevämielisen näköinen. Sitten
hän jatkoi: "Isänmaanrakkauden nimessä kansa vihaa kansaa. Oikeuden
ja totuuden nimessä veli sortaa veljeä. Kunnia ja arvo vaatii että
vahvempi musertaa heikompia, joita hän on luvannut suojella ja joiden
oikeudet hän on valallaan vahvistanut. Katsoppas, ystäväni, tuota
kaikkea sanotaan korkeammassa kielessä politiikaksi. Siinä on
systeemiä, ja minä olen sen itse järjestänyt".
Mefisto kaapi tyytyväisenä kaviollaan maata ja hymyili muistellessaan
voittojaan tuolla henkisellä työalalla. Sitten hän lisäsi huoahtaen
nöyrästi:
"Mutta kiittämättömyyttä saan tietysti osakseni parhaimmilta
palvelijoiltanikin. Koska he minulle myöntäisivät kunnian työstään? Ei,
toisen nimessä he käskyni täyttävät!"
"Kestääkö valtasi kauvan vielä, Mefisto?" kysyin.
Tuo kysymys ei mahtanut oikein miellyttää Mefistoa, sillä hän tiuskasi
kovalla äänellä: "Kestää! Uskallatko sinäkin epäillä sitä?" Sitten hän
vähän ajan perästä jatkoi tyynemmin: "Kerran se aika tulee jolloin
kaikki uskovat että valtani kestää, ja silloin se kestää. Kurjat optimistit,
jotka aina toivovat paremman ajan koittavan ja heikontavat toivollaan

valtaani, ne sortuvat. Silloin ihmiset luottavat järkeensä vain ja usko,
toivo ja rakkaus ovat kuolleet. Silloin on valtani vankka. Ei mikään sitä
silloin enää voi järkähyttää. Tuleva aika on oleva minun, minun,
minun!"
Mefisto kasvoi jättiläisen kokoiseksi, ja minusta näytti kuin hän olisi
voinut sulkea koko maailman veripunaiseen vaippaansa. Vereni
jähmettyi. Eikö siis enää ollut pelastusta missään?
Mefisto pudisteli vaippaansa, ja auringon valo sammui. Minä kuulin
kuinka hän nauroi kamalasti, huutaen: "Nyt on valo mennyt, nyt alkaa
minun valtani!"
Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että
valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet -- --"
"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo
äsken sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa
ja rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna
vaeltaa, ja valta on minun, minun, minun!"
Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.
"Onko valo iäksi mennyt -- onko voittanut pimeys?"
"Pimeys -- pimeys -- pimeys --" vastasi kaiku ympärilläni.
Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä
syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.
"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! -- Valoa,
valoa kohti!"
Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin
nääntyä väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi
kävi tieto rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua
maahan taas, mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei
epätoivo taas minua masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani

lopussa, nyt en jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?
Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja
se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä
kuulin hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:
"Valo ei katoo! Valo on ikuinen!"
Se kasvoi yhä voimakkaammaksi, ja samalla valo kirkastui hohtavaksi
päiväpaisteeksi. Laulu oli muuttunut äärettömäksi riemuhymniksi, ja
sen kaikuessa heräsin unestani.
Aamuaurinko loisti heloittavana