The Kalevala | Page 9

varustimille,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi:
miesten
miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'
"Senp' on päivyen

perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin
sepon pajahan.
"Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli.

Lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki:
rauta
vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi,
venyi vehnäisnä tahasna,

rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.

"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua
täältä
tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan
sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi,
kovin raivoksi rupeat,
vielä
veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka,

vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla;

sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta
purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua
emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi
kulkijalla
kumppalina,
käyvällä käsiasenna,
kuin syöä omaa sukua,

heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,

rauan tempasi tulesta,
asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi,

tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,

kaikenlaisiksi kaluiksi.

"Viel' oli pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu
rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi
ilman
veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen
itse tuota arvelevi.

Laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi,

rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi
mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle

teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta
nousi,
sinisiipi mättähästä.
Lentelevi, liitelevi
ympäri sepon pajoa.

"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä!
Tuo simoa
siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,

seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille
rakettaville!'
"Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,

katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli
rautoja rakettavia,

teräksiä tehtäviä.
"Lenteä hyrähtelevi;
viskoi Hiien hirmuloita,

kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
kusiaisen
kutkelmoita,
sammakon salavihoja
teräksenteko-mujuihin,


rauankarkaisu-vetehen.
"Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,

luulevi, ajattelevi
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,

kantaneheksi simoa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
'Kas nämät
hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentamiksi!'

"Siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan
pois tulesta
tuotaessa,
ahjosta otettaessa.
"Sai siitä teräs pahaksi,
rauta
raivoksi rupesi,
petti, vaivainen, valansa,
söi kuin koira kunniansa:

veisti, raukka, veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi
vuotamahan,
hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
parta
lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.

"Ohoh sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
teräs
tenhon-päivällinen!
Siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,

ylen suureksi sukesit?
"Et sä silloin suuri ollut
etkä suuri etkä pieni,

et kovin koreakana
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit,

rieskasena riuottelit
nuoren neitosen nisissä,
kasvoit immen
kainalossa
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.

"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa liejuna
lepäsit,
seisoit selvänä vetenä

suurimmalla suon selällä,
tuiman
tunturin laella,
muutuit tuolla maan muraksi,
ruostemullaksi rupesit.

"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sua hirvet
suolla hieroi,
peurat pieksi kankahalla,
susi sotki sorkillansa,

karhu kämmenyisillänsä.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä
pieni,
kun sa suosta sotkettihin,
maan muasta muokattihin,

vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.
"Etkä silloin suuri ollut,

et ollut suuri etkä pieni,
kun sa kuonana kohisit,
läikyit lämminnä
vetenä
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla,
alasimella,
vasaroilla, valkkamilla,
sepon seisontasijoilla,

takehinta-tanterilla.
"Joko nyt suureksi sukenit,
äreäksi ärtelihit,

rikoit, vaivainen, valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sa syrjit
syntyäsi,
sukuasi suin pitelit?
"Ku käski pahalle työlle,
kenp' on
kehnolle kehoitti?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai
nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Ei isosi, ei emosi
eikä
vanhin veljiäsi,
ei nuorin sisariasi
eikä muu sukusi suuri:
itse teit

tihua työtä,
katkoit kalmankarvallista.
"Tule nyt työsi tuntemahan,

pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi
valitan!
Enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun
poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.
"Piäty, veri,
vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,

riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä,
asu, hurme, kuni
aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi
pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!
"Vaan jos mieli laatinevi

liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa
luistaellos!
Sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi,

suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa,
kuin on maahan
vuotamassa,
rikoille ripajamassa.
"Et sä, maito, maahan joua,

nurmehen, veri viatoin,
miesten hempu, heinikkohon,
kumpuhun,
urosten kulta.
Syämessä sinun sijasi,
alla keuhkon kellarisi;
sinne
siirräite välehen,
sinne juoskos joutuisasti!
Et ole joki juoksemahan

etkä lampi laskemahan,
suohete solottamahan,
venelotti
vuotamahan.
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen, putoamasta!

Kun et tyy'y, niin tyrehy!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,

joki
Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,

tulivuonna voimatoinna.
"Jos et tuostana totelle,
viel' on muita
muistetahan,
uuet keinot keksitähän:
huuan Hiiestä patoa,
jolla
verta keitetähän,
hurmetta varistetahan,
ilman tilkan tippumatta,

punaisen putoamatta,
veren maahan vuotamatta,
hurmehen
hurajamatta.
"Kun ei lie minussa miestä,
urosta Ukon pojassa

tämän tulvan tukkijaksi,
suonikosken sortajaksi,
onp' on taatto
taivahinen,
pilven-päällinen jumala,
joka miehistä pätevi,
urohista
kelpoavi
veren suuta sulkemahan,
tulevata tukkimahan.
"Oi Ukko,
ylinen luoja,
taivahallinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy
tänne kutsuttaessa!
Tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi

tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän!
Veä päälle
lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkkimeksi,

tulevalle tukkeheksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"

Sillä sulki suun vereltä,
tien on telkki hurmehelta.
Pani poikansa

pajahan
tekemähän voitehia
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan
tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.

Poikanen meni pajahan,
läksi voitehen tekohon;
tuli tammi
vastahansa.
Kysytteli tammeltansa:
"Onko mettä oksillasi,
alla
kuoresi simoa?"
Tammi taiten vastoavi:
"Päivänäpä eilisenä
sima
tippui oksilleni,
mesi latvalle rapatti
pilvistä pirisevistä,

hattaroista haihtuvista."
Otti tammen lastuloita,
puun murskan
murenemia;
otti heiniä hyviä,
ruohoja monennäköjä,
joit' ei nähä
näillä mailla
kaikin paikoin kasvaviksi.
Panevi pa'an tulelle,
laitti
keiton kiehumahan
täynnä tammen kuoriloita,
heiniä hyvännäköjä.

Pata kiehui paukutteli
kokonaista kolme yötä,
kolme päiveä
keväistä.
Siitä katsoi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet
alinomaiset.
Ei ole voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Pani
heiniä lisäksi,
ruohoa monennäöistä,
kut oli tuotu toisialta,
sa'an
taipalen takoa
yheksältä loitsijalta,
kaheksalta katsojalta.
Keitti
vielä yötä kolme,
ynnähän yheksän yötä.
Nostavi pa'an tulelta,


katselevi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.

Olipa haapa haaraniekka,
kasvoi pellon pientarella.
Tuon murha
murenti poikki,
kaikki kahtia hajotti;
voiti niillä voitehilla,
katsoi
niillä katsehilla.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun lie näissä voitehissa

vian päälle vietävätä,
vammoille valettavata,
haapa, yhtehen
paratkos
ehommaksi entistäsi!"
Haapa yhtehen parani
ehommaksi
entistänsä,
kasvoi päältä kaunihiksi,
alta aivan terveheksi.
Siitä
koitti voitehia,
katselevi katsehia,
koitteli kiven koloihin,
paasien
pakahtumihin:
jo kivet kivihin tarttui,
paaet paatehen rupesi.
Tuli
poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta;
ne
työnti ukon kätehen:
"Siin' on voitehet vakaiset,
katsehet
alinomaiset,
vaikka vuoret voitelisit,
kaikki kalliot yheksi."
Koki
ukko kielellänsä,
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,

voitehet vaka'isiksi.
Siitä voiti Väinämöistä,
pahoin-tullutta paranti,

voiti alta, voiti päältä,
kerta keskeä sivalti.
Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani
lihoilla,

en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en

puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla.
Josp' on mulla suu
suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi
Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu,
nuot on katsehet
vakaiset,
murti se puolipyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin:

lyökse sinne, lyökse tänne,
vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja
kiisti,
työnti tuosta tuskapäitä
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren
kukkulalle
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Tukun
silkkiä sivalti,
senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi,

sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä,
kapaloivi kaunoisilla

polvea pojan pätöisen,
varpahia Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,

lausui tuolla lausehella:
"Siteheksi Luojan silkki,
Luojan kaapu
katteheksi
tälle polvelle hyvälle,
vakaisille varpahille!
Katso nyt,
kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
jottei vietäisi vioille,

vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun
totisen.
Pian pääsi terveheksi;
liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan
terveheksi,
keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi,
päältä
päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä,

paremmaksi