The Kalevala | Page 8

päältä.
Tuossa päätänsä kohotti,

katsahtavi taivahalle:
kaari on kaunis taivahalla,
neiti kaaren
kannikalla,
kultakangasta kutovi,
hope'ista helkyttävi.
Vaka vanha
Väinämöinen
heti seisatti hevosen.
Tuossa tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:
"Tule, neiti, korjahani,
laskeite
rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja kysyvi:

"Miksi neittä korjahasi,
tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha
Väinämöinen
tuop' on tuohon vastaeli:
"Siksi neittä korjahani,

tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,

oluen osoajaksi,
joka
lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,

Kalevalan kartanoilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja
pakisi:
"Kun kävin mataramaalla,
keikuin keltakankahalla
eilen
iltamyöhäsellä,
aletessa aurinkoisen,
lintu lauleli lehossa,

kyntörastas raksutteli:
lauleli tytärten mielen
ja lauloi miniän
mielen.
"Mie tuota sanelemahan,
linnulta kyselemähän:
'Oi sie
kyntörastahainen!
Laula korvin kuullakseni:
kumman on parempi
olla,
kumman olla kuuluisampi,
tyttärenkö taattolassa
vai miniän
miehelässä?'
"Tiainenpa tieon antoi,
kyntörastas raksahutti:

'Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi;
vilu on rauta
pakkasessa,
vilumpi miniävalta.
Niin on neiti taattolassa,
kuin
marja hyvällä maalla,
niin miniä miehelässä,
kuin on koira
kahlehissa.
Harvoin saapi orja lemmen,
ei miniä milloinkana.'"

Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiaisen
virret,
rastahaisen raksutukset!
Lapsi on tytär kotona,
vasta on
neiti naituansa.
Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!
En ole

mitätön miesi,
uros muita untelompi."
Neiti taiten vastaeli,
sanan
virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin,
urohoksi
arveleisin,
jospa jouhen halkaiseisit
veitsellä kärettömällä,
munan
solmuhun vetäisit
solmun tuntumattomaksi."
Vaka vanha
Väinämöinen
jouhen halki halkaisevi
veitsellä kärettömällä,
aivan
tutkaimettomalla;
munan solmuhun vetävi
solmun tuntumattomaksi.

Käski neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastaeli:

"Ehkäpä tulen sinulle,
kun kiskot kivestä tuohta,
säret jäästä
aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen pirahtamatta."
Vaka
vanha Väinämöinen
ei tuosta kovin hätäile:
kiskoipa kivestä tuohta,

särki jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen
pirahtamatta.
Kutsui neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti
taiten vastoavi,
sanovi sanalla tuolla:
"Sillenpä minä menisin,

kenp' on veistäisi venosen
kehrävarteni muruista,
kalpimeni
kappaleista,
työntäisi venon vesille,
uuen laivan lainehille
ilman
polven polkematta,
ilman kouran koskematta,
käsivarren
kääntämättä,
olkapään ojentamatta."
Siitä vanha Väinämöinen

itse
tuon sanoiksi virkki:
"Liene ei maassa, maailmassa,
koko ilman
kannen alla
mointa laivan laatijata,
vertoani veistäjätä."
Otti
värttinän muruja,
kehrävarren kiertimiä;
läksi veistohon venosen,

satalauan laittelohon
vuorelle teräksiselle,
rautaiselle kalliolle.

Veikaten venettä veisti,
purtta puista uhkaellen.
Veisti päivän, veisti
toisen,
veisti kohta kolmannenki:
ei kirves kivehen koske,
kasa ei
kalka kalliohon.
Niin päivällä kolmannella
Hiisi pontta pyörähytti,

Lempo tempasi tereä,
Paha vartta vaapahutti.
Kävipä kivehen
kirves,
kasa kalkkoi kalliohon;
kirves kilpistyi kivestä,
terä
liuskahti liha'an,
polvehen pojan pätöisen,
varpahasen Väinämöisen.

Sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti:
veri pääsi
vuotamahan,
hurme huppelehtamahan.
Vaka vanha Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
noin on lausui ja
pakisi:
"Oi sie kirves kikkanokka,
tasaterä tapparainen!
Luulitko
puuta purrehesi,
honkoa hotaisnehesi,
petäjätä pannehesi,
koivua
kohannehesi,
kun sa lipsahit liha'an,
solahutit suonilleni?"
Loihe

siitä loitsimahan,
sai itse sanelemahan.
Luki synnyt syitä myöten,

luottehet lomia myöten,
mutt' ei muista muutamia
rauan suuria
sanoja,
joista salpa saataisihin,
luja lukko tuotaisihin
noille rauan
ratkomille,
suu sinervän silpomille.
Jo veri jokena juoksi,
hurme
koskena kohisi:
peitti maassa marjan varret,
kanervaiset kankahalla.

Eik' ollut sitä mätästä,
jok' ei tullut tulvillehen
noita liikoja veriä,

hurmehia huurovia
polvesta pojan totisen,
varpahasta
Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
ketti villoja kiveltä,
otti
suolta sammalia,
maasta mättähän repäisi
tukkeheksi tuiman reiän,

paikaksi pahan veräjän;
ei vääjä vähäistäkänä,
pikkuistakana
piätä.
Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Vaka vanha
Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi;
pani varsan valjahisin,

ruskean re'en etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse
korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku
juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni.
Jo kohta kylä tulevi:

kolme tietä kohtoavi.
Vaka vanha Väinämöinen
ajavi alinta tietä

alimaisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi:

"Oisiko talossa tässä

rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
vammojen
vakittajata?"
Olipa lapsi lattialla,
poika pieni pankon päässä.

Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan
katsojata,
uron tuskan tuntijata,
kivun kiinniottajata,
vammojen
vakittajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka
vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi
matkoa palasen,
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.

Kysyi kynnyksen takoa,
anoi alta ikkunaisen:
"Oisiko talossa tässä

rauan raannan katsojata,
salpoa verisatehen,
suonikosken
sortajata?"
Akka oli vanha vaipan alla,
kielipalku pankon päässä.

Akka varsin vastaeli,
hammas kolmi kolkkaeli:
"Ei ole talossa tässä

rauan raannan katsojata,
verisynnyn tietäjätä,
kivun kiinniottajata;

onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha
Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa
palasen,
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Yli
kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä


rauan raannan katsojata,
tämän tulvan tukkijata,
veren summan
sulkijata?"
Ukko oli uunilla asuva,
halliparta harjun alla.
Ukko
uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,

jalommatki jaksettuna
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn
säätämällä:
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet
niemien nenistä,
kannakset kape'immilta."
Yhdeksäs runo
Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,
nousi reestä
nostamatta,
yleni ylentämättä;
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen
ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan:
ei veä
vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,

hurmetta jalon urohon.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:

"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Verta on seitsemän
venettä,
kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi
lattialle
laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,

mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha
Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,

arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,

rauta nuorin veljeksiä,

tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko,
ylinen luoja,
itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti,
veestä
maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä,
syntymättä,
kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,

mykelti molempiansa
vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi
kolme neittä,
koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi,

suu sinervän siittäjiksi.
"Neiet käyä notkutteli,
astui immet pilven
äärtä
utarilla uhkuvilla,
nännillä pakottavilla.
Lypsit maalle
maitojansa,
uhkutit utariansa;
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit
vienoille vesille.
"Yksi lypsi mustan maion:
vanhimpainen neitosia;

toinen valkean valutti:
keskimäinen neitosia;
kolmas puikutti
punaisen:
nuorimpainen neitosia.
"Ku on lypsi mustan maion,

siitä syntyi meltorauta;
ku on valkean valutti,
siit' on tehtynä

teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.
"Olipa
aikoa vähäinen.
Rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä
tulta tuntemahan.
"Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi:

oli polttoa poloisen,
rauta raukan, veikkosensa.
"Rauta pääsi
piilemähän,
piilemähän, säilymähän
tuon tuiman tulen käsistä,

suusta valkean vihaisen.
"Siitä sitte rauta piili,
sekä piili jotta säilyi

heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon
selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi poiat
hautelevi.
"Rauta suossa soikottavi,
veteläisessä venyvi;
piili
vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,

koivun kolmen juuren alla.
Ei toki pakohon pääsnyt
tulen
tuimista käsistä;
piti tulla toisen kerran,
lähteä tulen tuville

astalaksi tehtäessä,
miekaksi taottaessa.
"Susi juoksi suota myöten,

karhu kangasta samosi;
suo liikkui suen jälessä,
kangas karhun
kämmenissä:
siihen nousi rautaruoste
ja kasvoi teräskaranko
suen
sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.
"Syntyi seppo
Ilmarinen,
sekä syntyi jotta kasvoi.
Se syntyi sysimäellä,

kasvoi
hiilikankahalla
vaskinen vasara käessä,
pihet pikkuiset piossa.

"Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,

levitystä lietsimille.
Näki suota salmekkehen,
maata märkeä
vähäisen,
läksi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
tuohon
painoi palkehensa,
tuohon ahjonsa asetti.
"Jo joutui suen jälille,

karhun kantapään sijoille;
näki rautaiset orahat,
teräksiset
tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.
"Sanovi
sanalla tuolla:
'Voi sinua, rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,

alahaisessa asussa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhun askelissa!'

"Arvelee, ajattelevi:
'Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,

ahjohon asettelisin?'
"Rauta raukka säpsähtihe,
säpsähtihe,
säikähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.

"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä!
Tuli ei polta
tuttuansa,
herjaele heimoansa.
Kun tulet tulen tuville,
valkean