The Kalevala

The Project Gutenberg EBook of The Kalevala, compiled and edited by
Elias Loonrot
Copyright laws are changing all over the world. Be sure to check the
copyright laws for your country before downloading or redistributing
this or any other Project Gutenberg eBook.
This header should be the first thing seen when viewing this Project
Gutenberg file. Please do not remove it. Do not change or edit the
header without written permission.
Please read the "legal small print," and other information about the
eBook and Project Gutenberg at the bottom of this file. Included is
important information about your specific rights and restrictions in how
the file may be used. You can also find out about how to make a
donation to Project Gutenberg, and how to get involved.
**Welcome To The World of Free Plain Vanilla Electronic Texts**
**eBooks Readable By Both Humans and By Computers, Since
1971**
*****These eBooks Were Prepared By Thousands of
Volunteers!*****
Title: The Kalevala
Author: Anon.
Release Date: November, 2004 [EBook #7000]
[Yes, we are more
than one year ahead of schedule]
[This file was first posted on
October 23, 2002]
Edition: 10
Language: Finnish
Character set encoding: Latin-4

0. START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK, THE
KALEVALA ***
Kalevala
[1849 edition]
Elias Lönnrot
(1802- 1884)
[This electronic edition has been copied verbatim from the 28th printed
edition produced by the Finnish Literature Society as posted on their
web site: http://www.finlit.fi/kalevala/index.html
The text is in the
public domain.
The FLF has also given Project Gutenberg permission to also post their
copyrighted introduction. For more information on 'Kalevala', please
visit their web site.]
Kalevala 1849
Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Teos syntyi
Elias Lönnrotin (1802- 1884) työn tuloksena ja koostui hänen
keräämistään kansanrunoista.
Kalevala merkitsi käännettä suomenkieliselle kulttuurille ja herätti
huomiota myös ulkomailla. Se synnytti suomalaisten keskuudessa
itseluottamusta oman kielen ja kulttuurin mahdollisuuksiin. Kalevalaa
ruvettiin kutsumaan suomalaisten kansalliseepokseksi.
Lönnrot ystävineen jatkoi edelleen kansanrunojen keräämistä. Uutta
aineistoa kertyi runsaasti. Sen pohjalta Lönnrot julkaisi Kalevalan
toisen, laajemman version vuonna 1849. Eepoksessa oli nyt 50 runoa
(22 000 säettä) ja se oli juonenkulultaan yhtenäisempi kuin vanha
Kalevala.
Vuoden 1849 Kalevala on se, jota siitä lähtien on Suomessa luettu ja
johon myös useimmat käännökset pohjautuvat.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka perustajiin Lönnrotkin kuuluu,
julkaisi sekä vuoden 1835 että 1849 Kalevalan.

Oheinen teksti perustuu SKS:n julkaiseman 1849 Kalevalan 28.
painokseen. Sen on Anssi Toivon tekstistä muotoillut ja tarkastanut
Johanna Kurela.
Kommentit ja korjaukset:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Sirkka-Liisa Mettomaki
[email protected]

Ensimmäinen runo
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,

saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.

Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,

hampahilleni hajoovat.
Veli kulta, veikkoseni,
kaunis
kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera
sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme!

Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä
raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
Lyökämme käsi kätehen,

sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia
pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,

nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,

virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,

päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan
peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi

kirvesvartta vuollessansa;
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä,

minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana
pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.
Sampo ei puuttunut sanoja
eikä
Louhi luottehia:

vanheni sanoihin sampo,
katoi Louhi luottehisin,

virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin.
Viel' on
muitaki sanoja,
ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia,

kanervoista katkomia,
risukoista riipomia,
vesoista vetelemiä,

päästä heinän hieromia,
raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni,

lasna karjanlaitumilla,
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,

mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla.
Vilu mulle
virttä virkkoi,
sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat,
meren

aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia.
Ne
minä kerälle käärin,
sovittelin sommelolle.
Kerän pistin kelkkahani,

sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin,
rekosella riihen
luoksi;
panin aitan parven päähän
vaskisehen vakkasehen.
Viikon
on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret,

lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni,
rasian rahin
nenähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,

aukaisen sanaisen arkun,
virsilippahan viritän,
kerittelen pään
kerältä,
suorin solmun sommelolta?
Niin laulan hyvänki virren,

kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta,
oluelta ohraiselta.
Kun
ei tuotane olutta,
tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta,

vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi,

vaiko huomenen huviksi,
uuen aamun alkeheksi.
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt
tulevat,
yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,

ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tyttö,
kave luonnotar korea.
Piti viikoista
pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä

ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla
tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin
ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla
autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille,
meren
selvälle selälle,
ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä
vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.
Tuuli
neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien
lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.
Kantoi
kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa,

yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.

Vieri impi veen emona.
Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,

uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn,
vatsanvaivoissa
kovissa;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Itkeä
hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni,

lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki:
iäkseni ilman alle,


tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,

lake'illa lainehilla!
"Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin
on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni,

vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.

"Oi Ukko, ylijumala,
ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne
tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo
vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin
tarvitahan!"
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Tuli
sotka, suora lintu;
lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa,
asuinmaata
arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa
tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi
olosijansa.
Liitelevi, laatelevi;
arvelee, ajattelevi:
"Teenkö
tuulehen tupani,
aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen,

aalto vie asuinsijani."
Niin silloin ve'en emonen,
veen emonen,
ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle
pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu,


liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä
selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi,
liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni
kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan
seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.

Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta
veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,

hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa
sulavan.
Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti