The Kalevala | Page 7

ukko sormillehen,
kääntyi kämmenyisillehen;
siitä
kyykertyi kylelle,
selällehen seisottihe
meren aaltojen ajella,

meren tyrskyn tyyräellä."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Pahoin teit
sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen,
kaotit kalevalaisen,

Suvantolan suuren miehen,
Kalevalan kaunihimman!"
Seitsemäs runo
Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,

petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,

eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Uip' on vielä yötä
kaksi,
kaksi päiveä pisintä.
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen
päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi.
Kun ei ole
kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä.
Siinä vanha Väinämöinen


itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika,
voi poika
polon-alainen,
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni
ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen
ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä
ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aina aalloissa asua,
veen selällä
seurustella.
"Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä
inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,

vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa
tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."
Lenti
lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri

eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta
lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse,
liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen

selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen
seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:

"Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa:
läksin neittä
Pohjolasta,

impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautime
suloa meryttä
myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin
Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,

itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin
lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli
luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli
ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä
uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota
tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen
ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."

Sanoi kokko, ilman lintu:
"Ellös olko milläskänä!
Seisotaite
selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,

minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan
paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:

heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille
lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Siitä vanha Väinämöinen

kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,


siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille.
Tuop' on kokko,
ilman lintu,
kantoi vanhan Väinämöisen,
viepi tuulen tietä myöten,

ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan
Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi.
Siinä
itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen
tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,

partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi,
kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo,
matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,

noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen,

vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa,
kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse
ennen ennätteli,
ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta,

kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,

villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän
nousemista,
auringon ylenemistä.
Pesi siitä pitkät pöyät,
laajat
lattiat lakaisi
vastasella varpaisella,

luutasella lehtisellä.
Ammueli
rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,

pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian
suuhun.
Seisattelihe rikoille,
kuuntelihe, kääntelihe:
kuulevi
mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin,

pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:

"Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen."
Louhi,
Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle,

vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on
partasuun urohon,
jouhileuan juorottama."
Työnnälti venon vesille,

kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta
joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon.
Siinä itki
Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä
tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
vaan ei leuka lonkaellut.

Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra!

Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä

kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän:

olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin
parempi,
kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan
virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi
sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
arveltihin
aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla
Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,

tuskin tunnen itsekänä."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi
haastamahan,
satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemästä,

urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.

Itse airoille asettui,
soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan,

viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;

siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,

urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
itse virkki, noin
nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,

tuolla
paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha
Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,

vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
lapioinnut lainehia

noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikäni,

puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta
tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä
puut purevi,
kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka
leppä leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni
näillä
mailla vierahilla,
äkkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emäntä,

siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke, Väinämöinen,
uikuta,
uvantolainen!
Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä
lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kyläinen syönti
hyvissäki
vierahissa;
mies on maallansa parempi,
kotonansa korkeampi.

Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille,

elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta,


kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen."
Louhi,
Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen
annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan
saapuville?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta,

jos saatat omille maille,
oman peltoni perille,
oman käen
kukkumille,
oman linnun laulamille!
Otatko kultia kypärin,

hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Ohoh viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
En kysele
kultiasi,
halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia,
hopeat hevon
helyjä.
Taiatko takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen
kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,

yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien
palkastasi,
saatan sun omille maille,
oman linnun laulamille,

oman kukon kuulumille,
oman peltosi perille."
Vaka vanha
Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa,

kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille:
työnnän seppo
Ilmarisen,
joka samposi takovi,
kirjokannet kalkuttavi,
neitosi
lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi.
"Se on seppo sen mokoma,
ylen
taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut:
ei
tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät."
Louhi, Pohjolan emäntä,

sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni
lupoan,
joka sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen
kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,

yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;

saattoi vanhan Väinämöisen,
istutti oron rekehen.
Siitä tuon
sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä,

kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen,
tahi ei ilta ennättäne:

josp' on päätäsi ylennät,
kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi,

paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen
juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä
Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Kahdeksas runo

Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
maan kuulu, ve'en valio.
Istui ilman
vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pukehissa puhta'issa,
valke'issa
vaattehissa;
kultakangasta kutovi,
hope'ista huolittavi
kultaisesta
sukkulasta,
pirralla hope'isella.
Suihki sukkula piossa,
käämi
käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hope'inen pirta piukki

neien kangasta kutoissa,
hope'ista huolittaissa.
Vaka vanha
Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta
Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli
sukkulan surinan
ylähältä päänsä