The Kalevala | Page 6

olija,
aina siimalla asuja,

käeksellä kääntelijä.
Laski launihin merelle,
ongitteli, orhitteli:

vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.

Jo päivänä muutamana,
huomenna moniahana
kala otti
onkehensa,
taimen takrarautahansa.
Sen veti venosehensa,
talui
talkapohjahansa.
Katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:


"Onp' on tuo kala kalanen,
kun en tuota tunnekana!
Sileähk' on
siikaseksi,
kuleahka kuujaseksi,
haleahka haukiseksi,
evätöin
emäkalaksi;
ihala imehnoksiki,
päärivatoin neitoseksi,
vyötöin
veen on tyttöseksi,
korvitoin kotikanaksi:
luopuisin meriloheksi,

syvän aallon ahveneksi."
Vyöll' on veitsi Väinämöisen,
pää hopea
huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean

kalan palstoin pannaksensa,
lohen leikkaellaksensa
aamuisiksi
atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi
isoiksi.
Alkoi lohta leikkaella,
veitsen viilteä kaloa:
lohi loimahti
merehen,
kala kirjo kimmeltihe
pohjasta punaisen purren,

venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
oikeata olkapäätä

vihurilla viiennellä,
kupahalla kuuennella;
nosti kättä oikeata,

näytti jalkoa vasenta
seitsemännellä selällä,
yheksännen aallon
päällä.
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Oi sie
vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
lohi leikkaellaksesi,

kala palstoin pannaksesi,
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi
muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,

iltaruoiksi isoiksi."
Sanoi vanha
Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva

kainaloiseksi kanaksi,
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,

sijasi levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi,
pirtin pienen pyyhkijäksi,

lattian lakaisijaksi,
tulen tuojaksi tupahan,
valkean virittäjäksi,

leivän paksun paistajaksi,
mesileivän leipojaksi,
olutkannun
kantajaksi,
atrian asettajaksi.
"En ollut merilohia,
syvän aallon
ahvenia:
olin kapo, neiti nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta
pyyit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra,

vähämieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä
neittä,
ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen
alla päin,
pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen!
Toki tullos toinen kerta!"

Eip' on toiste tullutkana,
ei toiste sinä ikänä:
jo vetihe, vierähtihe,

ve'en kalvosta katosi
kiven kirjavan sisähän,
maksankarvaisen
malohon.
Vaka vanha Väinämöinen
tuo on tuossa arvelevi,
miten
olla, kuin eleä.
Jo kutaisi sulkkunuotan,
veti vettä ristin rastin,

salmen pitkin, toisen poikki;
veti vienoja vesiä,
lohiluotojen lomia,


noita Väinölän vesiä,
Kalevalan kannaksia,
synkkiä syväntehiä,

suuria selän napoja,
Joukolan jokivesiä,
Lapin lahtirantasia.
Sai
kyllin kaloja muita,
kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista,

mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.

Siitä vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken
kallella kypärin
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh, hullu, hulluuttani,

vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,

syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä
nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli
melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.
"Kuta
vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,

veen on viimeistä tytärtä
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,

se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,

en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien!"

Meni matkoa vähäisen,
astui huollen, huokaellen;
kulkevi kotia
kohti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni,

entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin,

kerran
keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen,
äänen kaunihin kaotti?

Suru sorti suuren äänen,
huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu
kukkuvaksi,
päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi,

huomeneni huopeheksi.
"Enkä nyt tuota tieäkänä
miten olla, kuin
eleä,
tällä ilmalla asua,
näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa,

vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa,
miten pystössä
pysyä,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
näissä päivissä
pahoissa,
ape'issa miel'aloissa!"
Emo hauasta havasi,
alta aallon
vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
vanhempasi valvehella,
joka
saattavi sanoa,
miten olla oikeana,
murehisin murtumatta,

huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa:

mene Pohjan tyttärihin!
Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta
kaunihimmat,
viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria,

Lapin lapsilönttäreitä.
"Sieltä naios, poikaseni,
paras Pohjan
tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä,
kaunis katsannoisiltansa,
aina
joutuisa jalalta
sekä liukas liikunnolta!"

Kuudes runo
Vaka vanha Väinämöinen
lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän
kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin,
hernevartisen
hevosen,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän:
itse
istuvi selälle,
löihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi,
matkoansa
mittelevi
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Ajoi Väinölän
ahoja,
Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui,
koti jääpi,
tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle,
ulapalle aukealle
kapioisen
kastumatta,
vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha
poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa,
ylen kauaista kaetta
kera
vanhan Väinämöisen,
päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen,

jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti,
vaskesta selän
valavi;
noita on kullalla kuvaili,
hopealla huolitteli.
Mistä siihen
nauhan saapi,
kusta jäntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista,

Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi,
jousen varsin
valmihiksi.
Kaari on kaunihin näköinen,
jousi jonki maksavainen:

hevonen selällä seisoi,
varsa juoksi vartta myöten,

kapo kaarella
makasi,
jänö jäntimen sijassa.
Vuoli piiliä pinosen,
kolmisulkia
kokosen:
varret tammesta vanuvi,
päät tekevi tervaksesta.
Minkä
saapi valmihiksi,
sen sitte sulittelevi
pääskyn pienillä sulilla,

varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa,
puretteli piiliänsä

maon mustissa mujuissa,
käärmehen kähyverissä.
Sai vasamat
valmihiksi,
jousen jänniteltäväksi.
Siitä vuotti Väinämöistä,

saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun,
vuotti kerran
keskipäivän.
Viikon vuotti Väinämöistä,
viikon vuotti, ei väsynyt,

istuellen ikkunoissa,
valvoen vajojen päissä,
kuunnellen kujan
perällä,
vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selässä,
hyvä kaari
kainalossa.
Vuotteli ulompanaki,
talon toisen tuolla puolla:

nenässä tulisen niemen,
tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen
kosken,
pyhän virran viertimellä.
Niin päivänä muutamana,

huomenna moniahana
loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän
alle;
keksi mustasen merellä,
sinerväisen lainehilla:
"Onko se

iässä pilvi,
päivän koite koillisessa?"
Ei ollut iässä pilvi,
päivän
koite koillisessa:
oli vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,

matkoava Pohjolahan,
kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella,

hernevarrella hevolla.
Tuop' on nuori Joukahainen,
laiha poika
lappalainen,
jou'utti tulisen jousen,
koppoi kaaren kaunihimman

pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ennätti emo
kysyä,
vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat,
kaarta
rauta rauahutat?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan,
kaarta rauta rauahutan:
pään
varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan
Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta,

halki hartiolihojen."
Emo kielti ampumasta,
emo kielti ja epäsi:

"Elä ammu Väinämöistä,
kaota kalevalaista!
Väinö on sukua
suurta:
lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Väinämöisen,
kaataisit
kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi,
laulu maalta lankeaisi.
Ilo on
ilmalla parempi,
laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan
mailla,
noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen

jo
vähän ajattelevi,
pikkuisen piättelevi:
käsi käski ampumahan,
käsi
käski, toinen kielti,
sormet suoniset pakotti.
Virkki viimeinki
sanoiksi,
itse lausui, noin nimesi:
"Kaotkohot jos kahesti
kaikki
ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot!
Varsin ammun, en
varanne."
Jännitti tulisen jousen,
veti vaskisen vekaran
vasten
polvea vasenta,
jalan alta oikeansa.
Veti viinestä vasaman,
sulan
kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman,
valitsi parahan varren;

tuon on juonelle asetti,
liitti liinajäntehelle.
Oikaisi tulisen jousen

olallehen oikealle,
asetaiksen ampumahan,
ampumahan
Väinämöistä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iske nyt, koivuinen sakara,

petäjäinen selkä, lyö'ös,
jänne liina, lippaellos!
Min käsi
alentanehe,
sen nuoli ylentäköhön;
min käsi ylentänehe,
sen nuoli
alentakohon!"
Lekahutti liipaisinta,
ampui nuolen ensimäisen:
se
meni kovan ylätse,
päältä pään on taivahalle,
pilvihin pirajavihin,

hattaroihin pyörivihin.
Toki ampui, ei totellut.
Ampui toisen
nuoliansa:
se meni kovan alatse,
alaisehen maa-emähän;
tahtoi

maa manalle mennä,
hietaharju halkiella.
Ampui kohta
kolmannenki:
kävi kohti kolmannesti,
sapsohon sinisen hirven

alta vanhan Väinämöisen;
ampui olkisen orihin,
hernevartisen
hevosen
läpi länkiluun lihoista,
kautta kainalon vasemman.
Siitä
vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi
lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti
selästä sinisen hirven,

hernevartisen hevosen.
Nousi siitä suuri tuuli,
aalto ankara merellä;

kantoi vanhan Väinämöisen,
uitteli ulomma maasta
noille väljille
vesille,
ulapoille auke'ille.
Siinä nuori Joukahainen
itse kielin
kerskaeli:
"Et sinä, vanha Väinämöinen,
enämpi elävin silmin

sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
astu Väinölän ahoja,

Kalevalan kankahia!
"Kupli nyt siellä kuusi vuotta,
seuro seitsemän
kesyttä,
karehi kaheksan vuotta
noilla väljillä vesillä,
lake'illa
lainehilla:
vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemän petäjäpuuna,

kannon pölkkynä kaheksan!"
Siitä pistihe sisälle.
Sai emo
kysyneheksi:
"Joko ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevan poian?"

Tuop' on nuori Joukahainen
sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin
Väinämöisen
ja kaaoin kalevalaisen,

loin on merta luutimahan,

lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen,
aivan aaltojen
sekahan
sortui