The Kalevala | Page 5

anella noita,
itse
virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi,
Päivätär, hope'itasi
tälle
tyhjälle tytölle,
lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa,

Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni,
päälleni hyvät hopeat!

Tulin kukkana kotihin,
ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän,
kannoin toisen.
Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani,

päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle,
panin arkun kannen
alle:
siit' on asti siellä ollut
ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit
silmillesi,
kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet,

kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen,
liitä
liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise,
senp' on päälle
silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat,
kautokengät kaunokaiset!

Pääsi kääri palmikolle,
silkkinauhoilla sitaise,
sormet
kullansormuksihin,
käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan
tuolta,
astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi,
koko heimon
hempeäksi:
kulet kukkana kujilla,
vaapukkaisena vaellat,

ehompana entistäsi,
parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi
virkki,

senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota,
ei kuullut
emon sanoja;
meni itkien pihalle,
kaihoellen kartanolle.
Sanovi
sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien,

autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
autuaallisten
ajatus,
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa.
Mitenpä
poloisten mieli,
kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,

niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla,
vesi kaivossa syvässä.

"Usein nyt minun utuisen,
use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi
kulossa,
vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi,
pensahassa
piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi,
syän ei syttä valkeampi.

"Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,

suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille.

Oisin kuollut kuusiöisnä,
kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa
pitänyt:
vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta,
emon itkua
vähäisen,
ison vieläki vähemmän,
veikon ei väheäkänä."
Itki
päivän, itki toisen.
Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka,


kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka,
kaiken aikani
valitan,
kun annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit
vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi
sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä
alle aaltojen syvien

sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla,

alla aaltojen asua
sisarena siikasilla,
veikkona ve'en kaloilla,
kuin
on vanhalla varana,
turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla,

karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle,
astui aittahan sisälle.

Aukaisi parahan arkun,
kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi
kultavyötä,
seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi,

varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa,
hopeat hivuksillensa,

sinisilkit silmillensä,
punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä
astumahan
ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita,
vieri
synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
virkki vieriellessänsä:

"Syäntäni tuimelevi,
päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti,

kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki,
katkeaisinki, katala,

näiltä suurilta suruilta,
ape'ilta miel'aloilta.

"Jo oisi minulla aika

näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä,
ikä tulla Tuonelahan:

ei mua isoni itke,
ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot,

veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen,
kaatuisin
kalamerehen
alle aaltojen syvien,
päälle mustien murien."
Astui
päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen,

ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi,
pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan,
kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä,

laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin
katsoi tuonne niemen
päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ...
ne on merta kylpemässä!

Aino neiti neljänneksi,
vitsan varpa viienneksi!
Heitti paitansa
pajulle,
hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle,
kenkänsä
vesikivelle,
helmet hietarantaselle,
sormukset somerikolle.
Kivi
oli kirjava selällä,
paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia,

tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa
asetaiksen istumahan

kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen,

paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.


Siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran
kuollessansa,
virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän,

sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin
liian surman:
elköhön minun isoni
sinä ilmoisna ikänä
vetäkö
ve'en kaloja
tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon,

menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin
liian surman:
elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko
vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon,

menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin
liian surman:
elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä

juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon,

menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin
liian surman:
elköhönp' on siskoseni
sinä ilmoisna ikänä
peskö
tästä silmiänsä
kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä,
sikäli
minun veriä;
mikäli meren kaloja,
sikäli minun lihoja;
mikä
rannalla risuja,
se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä,
se
hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien,

loppu kaunihin
kanasen...
Kukas nyt sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan

neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan
saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata:

lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran
kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Susi
sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata:

lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran
kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?

Repo sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa
saata:
hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran
kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Jänö
sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli:

"Sana ei miehe'en katoa!"
Läksi jänis juoksemahan,
pitkäkorva
piippomahan,
vääräsääri vääntämähän,
ristisuu ripottamahan

neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon.
Juoksi saunan
kynnykselle;
kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia,


vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi,
paltsasilmä,
paistimiksi,
isännällen iltaseksi,
emännällen eineheksi,
tyttären
välipaloiksi,
pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa,

kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä
kattiloihin
kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan:

jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna
hopeasolki,
vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen,

alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."

Emo tuosta itkemähän,
kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä
sanelemahan,
vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset,

sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä,
lapsianne liekutelko
vastoin
mieltä miehelähän,
niinkuin mie, emo poloinen,
tuuittelin tyttöjäni,

kasvatin kanasiani!"
Emo itki, kyynel vieri:
vieri vetrehet vetensä

sinisistä silmistänsä
poloisille poskillensa.
Vieri kyynel, vieri
toinen:
vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä
ripe'ille
rinnoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä

ripe'iltä rinnoiltansa
hienoisille helmoillensa.
Vieri kyynel, vieri
toinen:

vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa
punasuille
sukkasille.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä

punasuilta sukkasilta
kultakengän kautosille.
Vieri kyynel, vieri
toinen:
vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta
maahan alle
jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi,
vetehen ve'en hyväksi.

Ve'et maahan tultuansa
alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea
kolme
itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä,
alta kulman
kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen
kolme koskea tulista,
joka
kosken kuohumalle
kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle

kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle
kasvoi kolme
koivahaista,
kunki koivun latvasehen
kolme kullaista käkeä.
Sai
käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: "lemmen, lemmen!"
Toinen
kukkui: "sulhon, sulhon!"
Kolmas kukkui: "auvon, auvon!"
Kuka
kukkui: "lemmen, lemmen!"
Sep' on kukkui kuuta kolme

lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon,
sulhon!"
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,


ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!"
Se kukkui ikänsä
kaiken
auvottomalle emolle,
iän päivät itkevälle.
Niin emo
sanoiksi virkki
kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen

kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
niin syän
sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve'et poskille valuvi,
hereämmät
herne-aarta,
paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi,

vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua
kevätkäkösen."
Viides runo
Jo oli sanoma saatu,
viety viesti tuonnemmaksi
neien nuoren
nukkumasta,
kaunihin katoamasta.
Vaka vanha Väinämöinen,
tuo
tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut,
yöhyet enemmin itki,

kun oli kaunis kaatununna,
neitonen nukahtanunna,
mennyt
lietohon merehen,
alle aaltojen syvien.
Astui huollen, huokaellen,

syämellä synkeällä
rannalle meren sinisen.
Sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Sano nyt, Untamo, unesi,
maku'usi, maan venyjä:
missä
Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa,

maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
neiot Vellamon
venyvi.
Nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen

alla
aaltojen syvien,
päällä mustien mutien.
"Siellä Ahtola asuvi,
neiot
Vellamon venyvi
pikkuisessa pirttisessä,
kamarissa kaitaisessa,

kiven kirjavan kylessä,
paaen paksun kainalossa."
Siitä vanha
Väinämöinen
vetihe venesijoille.
Silmeävi siimojansa,
katselevi
onkiansa;
otti ongen taskuhunsa,
väkärauan väskyhynsä.
Soutoa
melastelevi,
päähän saaren saauttavi,
nenähän utuisen niemen,

päähän saaren terhenisen.
Siin' oli ongella