The Kalevala | Page 4

utuisen

halki taivahan tähiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon
suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.
Jo
nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa,

matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon
kera vanhan
Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki
toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä.

Siitä nuoren Joukahaisen

jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Sanan virkkoi, noin
nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä
pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä
seikasta selitä!
Panenpa parahan makson,
annan lunnahat
lujimmat."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Niin mitä minullen annat,

jos pyörrän pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä
pälkähästä,
siitä seikasta selitän?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Onp'
on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista;
yks' on lyömähän
riveä,
toinen tarkka ammunnalle.
Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi
vanha Väinämöinen:
"Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala,
kaaristasi!
On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu,
joka
vaarnanen varottu:
miehittä metsässä käyvät,
urohitta ulkotöillä."

Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori
Joukahainen:
"Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa;

yks' on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava.
Ota niistä

jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Enp' on huoli pursistasi,

venehistäsi valita!
On noita itselläniki
joka tela tempaeltu,
joka
lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva,
mikä vastasään menijä."

Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori
Joukahainen:
"On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa;
yks'
on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille.
Ota niistä
jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En huoli hevosiasi,

sure en sukkajalkojasi!
On noita itselläniki
joka soimi solmieltu,

joka tanhua taluttu:
vesi selvä selkäluilla,
rasvalampi lautasilla."

Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori
Joukahainen:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,

peräytä lausehesi!
Annan kultia kypärin,
hope'ita huovan täyen,

isoni soasta saamat,
taluttamat tappelosta."
Sanoi vanha
Väinämöinen:
"En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi!
On
noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu,
joka vakkanen varottu:
ne on
kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat."
Lauloi nuoren
Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:

"Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta
selitä!
Annan aumani kotoiset,
heitän hietapeltoseni
oman pääni
päästimeksi,
itseni lunastimeksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En
halaja aumojasi,
herjä, hietapeltojasi!
On noita itselläniki,
peltoja
joka perällä,
aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot,
omat
aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi ainakin
alemma.
Siitä nuori Joukahainen
toki viimein tuskautui,
kun oli
leuan liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa,
sammalissa,
hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen:

"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Laula jo laulusi
takaisin,
heitä vielä heikko henki,
laske täältä pois minua!
Virta jo
jalkoa vetävi,
hiekka silmiä hiovi.
"Kun pyörrät pyhät sanasi,

luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni,
lainoan emoni lapsen

sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
hulikkojen
huuhtojaksi,
vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan,

mesileivän leipojaksi."
Siitä vanha Väinämöinen
ihastui ikihyväksi,


kun sai neion Joukahaisen
vanhan päivänsä varaksi.
Istuiksen
ilokivelle,
laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen,

lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa,
perin laski
lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen,
pääsi leuan liettehestä,

parran paikasta pahasta,
hevonen kosken kivestä,
reki rannalta
haosta,
ruoska rannan ruokosesta.
Kohoeli korjahansa,
reutoihe
rekosehensa;
läksi mielellä pahalla,
syämellä synkeällä
luoksi
armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Ajoa karittelevi.
Ajoi
kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekensä,
aisat poikki portahasen.

Alkoi äiti arvaella,
isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi,

tahallasi aisan taitoit!
Mitäpä kummasti kuletki,
tulet tuhmasti
kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen
itkeä vetistelevi
alla päin,
pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sekä huulin hyypynyisin,

nenän suulle langennuisen.
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt
vaaitella:
"Mitä itket, poikueni,
nuorna saamani, nureksit,
olet
huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen?"
Sanoi nuori
Joukahainen:
"Oi on maammo, kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,

taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni,
taikoja nureksiani!

Tuot' itken tämän ikäni,
puhki polveni murehin:
annoin Aino
siskoseni,
lupasin emoni lapsen
Väinämöiselle varaksi,
laulajalle
puolisoksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle."
Emo kahta
kämmentänsä
hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi:

"Elä itke, poikueni!
Ei ole itkettäviä,
suuresti surettavia:
tuota
toivoin tuon ikäni,
puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miestä,

rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä,
laulajata langokseni."

Sisar nuoren Joukahaisen
itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki
toisen
poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta,
apeasta
miel'alasta.
Sai emo sanelemahan:
"Mitä itket, Ainoseni,
kun olet
saava suuren sulhon,
miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi,

lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki:
"Oi emoni,
kantajani!
Itkenpä minä jotaki:
itken kassan kauneutta,
tukan
nuoren tuuheutta,
hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän,

katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikäni itken,
tuota päivän armautta,


suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna
jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison
ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle,
lausui vanhin lapsellensa:

"Mene, huima, huolinesi,
epäkelpo, itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä,

aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan päivä
muuallaki maailmassa,

ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla.
Myös on marjoja mäellä,

ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,

ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla."
Neljäs runo
Tuopa Aino, neito nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa
lehosta,
vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa,
toisen
taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veijollensa.

Jo astui kohin kotia,
lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen;

näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä.
Sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori,
kuin minulle, neiti nuori,

kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,

sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä
muille
kanna rinnanristilöitä,
päätä silkillä sitaise.
Huoli on
haahen haljakoista,

vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,

kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan
emoni."
Riisti ristin rinnaltansa,
sormukset on sormestansa,

helmet kaulasta karisti,
punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan
hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin,
kallotellen
kartanolle.
Iso istui ikkunalla,
kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket,
tyttö raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,

vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni,
sitä itken ja valitan:

kirpoi risti rinnaltani,
kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti,

vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla
vemmelpuuta
veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"

"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka,

sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani,
helmet kaulasta

katosi,
kullansormus sormestani,
kaulasta hopeahelmet."
Sisko
sillan korvasella
vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka,

sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä,
vaivoja vetistäjällä!

Sitä itken, sisko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi kullat
kulmiltani,
hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni,
punanauhat
pääni päältä."
Emo aitan portahalla
kuoretta kokoelevi:
"Mitä
itket, tytti raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä
synke'itä,
apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka,
sitä, maammoni,
valitan:
läksin luutoa lehosta,
vastanpäitä varvikosta.
Taitoin
vastan taatolleni,
toisen taitoin maammolleni,
kokoelin
kolmannenki
verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin;
astuinpa
läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi,
Kalevainen kaskesmaalta:

'Eläpä muille, neiti rukka,
kuin minulle, neiti rukka,
kanna
kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio
silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani,
helmet kaulasta karistin,

sinilangat silmiltäni,
punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan
hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin:
'En
sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni,
päätä silkillä sitaise.

Huoli en haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa
sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa
armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin
lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni,
nuorna saamani, nureksi!
Syö
vuosi suloa voita:
tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa:

tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita:
tulet muita
kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle
- aukaise parahin aitta - !
Siell'
on arkku arkun päällä,
lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin
arkku,
kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä,
seitsemän
sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.

"Ennen neinnä ollessani,
impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle,

alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan,
Päivättären
kehreävän
sinisen salon sivulla,
lehon lemmen liepehellä.
"Minä

luoksi luontelime,
likelle lähentelime.
Aloinpa