The Kalevala | Page 3

kyyhättelen

Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle
kasvavalle,
ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen,
mannun
eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä
vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun
lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.
"Nouse, maa,
makoamasta,
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan

sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja
hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä!
"Oi Ukko,
ylijumala
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen
hallitsija!
Piä pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä
pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä
ennättele!
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille
nouseville,
touoille tohiseville!"
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto
taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät.


Iätti iästä pilven,
nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti,

etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi,
lomituksin loukahutti.

Vihmoi vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville,

touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen,
kannonkarvainen yleni

maasta pellon pehmeästä,
Väinämöisen raatamasta.
Jopa tuosta
toisna päänä,
kahen, kolmen yön perästä,
viikon päästä viimeistäki

vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
kyntöänsä,
kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä:
kasvoi ohra mieltä myöten,

tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.
Siinä vanha
Väinämöinen
katseleikse, käänteleikse.
Niin tuli kevätkäkönen,

näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen
kaatamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty

koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos,
käkönen,
helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta,
riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,

ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,

viljaisiksi vieriäni!"
Kolmas runo
Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,

Kalevalan kankahilla.

Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.

Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia
muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,

ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen
laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai
sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika
lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja
laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,

Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.
Tuo
tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi

paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi

valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli

noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.
Iso kielti poikoansa,

iso kielti, emo epäsi
lähtemästä Väinölähän
kera Väinön
voitteloille:
"Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin
lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin
kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori
Joukahainen:
"Hyväpä isoni tieto,
emoni sitäi parempi,
oma
tietoni ylinnä.
Jos tahon tasalle panna,
miesten verroille vetäitä,

itse laulan laulajani,
sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan

pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengät,
puksut puiset
lantehille,
kiviriipan rinnan päälle,
kiviharkon hartioille,

kivihintahat kätehen,
päähän paatisen kypärän."
Siitä läksi, ei
totellut.
Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski,
säkeniä
säärivarret;
valjasti tulisen ruunan
korjan kultaisen etehen.
Itse
istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla,

heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen
helettämähän.
Ajoa suhuttelevi.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
ajoi
kohta kolmannenki.
Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille,

Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä
iän-ikuinen,
oli teittensä ajaja,
matkojensa mittelijä
noilla
Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen,

ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän,
rahe rahkehen
takistui,
länget puuttui länkilöihin,
vemmel vempelen nenähän.

Siitä siinä seisotahan,
seisotahan, mietitähän...
vesi vuoti
vempelestä,
usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Väinämöinen:
"Kuit'
olet sinä sukua,
kun tulit tuhmasti etehen,
vastahan varattomasti?

Säret länget länkäpuiset,
vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi,

rämäksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi,
noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen.
Vaan sano oma sukusi:

kuit' olet sinä sukua,
kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha
Väinämöinen
jo tuossa nimittelihe.
Sai siitä sanoneheksi:
"Kun
liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen!
Sie olet nuorempi
minua."
Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:


"Vähä on miehen nuoruuesta,
nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on
tieolta parempi,
muistannalta mahtavampi,
sep' on tiellä seisokahan,

toinen tieltä siirtykähän.
Lienet vanha Väinämöinen,
laulaja
iän-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan,
saakamme sanelemahan,

mies on miestä oppimahan,
toinen toista voittamahan!"
Vaka vanha
Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitäpä minusta onpi

laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt
näillä yksillä ahoilla,

kotipellon pientarilla
kuunnellut kotikäkeä.
Vaan kuitenki
kaikitenki
sano korvin kuullakseni:
mitä sie enintä tieät,
yli muien
ymmärtelet?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieänpä minä jotaki!

Sen on tieän selvällehen,
tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea,

liki lieska kiukoata.
"Hyvä on hylkehen eleä,
ve'en koiran
viehkuroia:
luotansa lohia syöpi,
sivultansa siikasia.
"Siiall' on
sileät pellot,
lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi,
kuolasuu
kovalla säällä.
Ahven arka, kyrmyniska
sykysyt syvillä uipi,
kesät
kuivilla kutevi,
rantasilla rapsehtivi.
"Kun ei tuosta kyllin liene,

vielä tieän muunki tieon,
arvoan yhen asian:
pohjola porolla kynti,


etelä emähevolla,
takalappi tarvahalla.
Tieän puut Pisan mäellä,

hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä,
hongat
Hornan kalliolla.
"Kolme on koskea kovoa,
kolme järveä jaloa,

kolme vuorta korkeata
tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on
Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta,

yli käynyttä Imatran."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Lapsen tieto,
naisen muisti,
ei ole partasuun urohon
eikä miehen naisekkahan!

Sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen

sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi
tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan
tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,

tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista,
kosken
kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.

"Vuoresta on vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan
ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
"Mätäs on märkä maita vanhin,

paju puita ensimäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen

patarania."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:

"Muistatko mitä enemmin,
vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori
Joukahainen:
"Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman,

kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa,

kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä,
lampiveet on
laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.

"Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata
saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta
kantamassa,
kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa
ojentamassa,
taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen:

"Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty,
kun on merta
kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin,
kalahauat kaivettihin,

syänveet syvennettihin,
lampiveet on laskettihin,
mäet
mylleröitettihin,
louhet luotihin kokohon.
"Eikä lie sinua nähty,
ei
lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman
pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa,

aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä."

Se on nuori Joukahainen

tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie
minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen,

laulaja laveasuinen!
Lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan
katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne

miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki

lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi,
kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
murti suuta, väänti päätä,

murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy
miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi
laulan,
alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot
sen sikäli,
tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan."

Siitä suuttui Väinämöinen,
siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe
laulamahan,
sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut,
lasten
laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki
lapset
eikä pojat puoletkana,
kolmannetkana kosijat
tällä inhalla
iällä,
katovalla kannikalla.

Lauloi vanha Väinämöinen:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret
vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,

kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen:
vesat lauloi
vempelehen,
pajupehkon länkilöihin,
raiat rahkehen nenähän.

Lauloi korjan kultalaian:
lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan
helmiletkun
meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen

kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan
salamoiksi
taivahalle,
siitä jousen kirjavarren
kaariksi vesien päälle,
siitä
nuolensa sulitut
havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan,

sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä
pilven
pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä
umpilammin lumpehiksi,

siitä haljakan sinisen
hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan