The Kalevala | Page 2

vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,

katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen
sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:

munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli

yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,

yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa
kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä
ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi


uuen päivän paistaessa,
uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen
emonen,
veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä,

utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Jo
vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä,

kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa,
saautella saamiansa

selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,

siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;

kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi.
Kylin maahan
kääntelihe:
siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe:

siihen loi lohiapajat;
pä'in päätyi maata vasten:
siihen laitteli
lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
seisattelihe selälle:
luopi
luotoja merehen,
kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi,

merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna,
luotu luotoset
merehen,
ilman pielet pistettynä,
maat ja manteret sanottu,
kirjattu
kivihin kirjat,
veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny Väinämöinen,

ilmau ikirunoja.
Vaka vanha Väinämöinen
kulki äitinsä kohussa

kolmekymmentä keseä,
yhen verran talviaki,
noilla vienoilla
vesillä,
utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin
eleä
pimeässä piilossansa,
asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa
kuuta nähnyt
eikä päiveä havainnut.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui
tuolla lausehella:
"Kuu, keritä, päivyt, päästä,
otava, yhä opeta

miestä ouoilta ovilta,
veräjiltä vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä,

asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiestä,
ilmoillen inehmon
lasta,
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista
oppimahan,
tähtiä tähyämähän!"
Kun ei kuu kerittänynnä
eikä
päivyt päästänynnä,
ouosteli aikojansa,
tuskastui elämätänsä:

liikahutti linnan portin
sormella nimettömällä,
lukon luisen
luikahutti
vasemmalla varpahalla;
tuli kynsin kynnykseltä,
polvin
porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen,
käsin kääntyi lainehesen;

jääpi mies meren varahan,
uros aaltojen sekahan.
Virui siellä
viisi vuotta,
sekä viisi jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan.

Seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle,
manterelle
puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe,
käsivarsin käännältihe.


Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,

tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean
runojan
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Toinen runo
Nousi siitä Väinämöinen
jalan kahen kankahalle
saarehen
selällisehen,
manterehen puuttomahan.
Viipyi siitä vuotta monta,

aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa,
manteressa puuttomassa.

Arvelee, ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita
kylvämähän,
toukoja tihittämähän?
Pellervoinen, pellon poika,

Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvämähän,
toukoja
tihittämähän!
Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,

kylvi auhtoja ahoja,
panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi,

kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot
nuoriksi vesoiksi.
Noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhke'ille,

tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille
maille,
pajut maille paisuville,
katajat karuille maille,
tammet
virran vieremille.
Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan.

Kasvoi kuuset kukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät.
Nousi
koivupuut noroilla,
lepät mailla leyhke'illä,
tuomet mailla tuorehilla,

katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja,
tuomehen hyvä
he'elmä.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan

Sampsan siemenen aloa,
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut
ylenneheksi,
vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta,

juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa,
olevillen
onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki.
Kävi
siitä katsomahan
viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi
kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.
Niin näkevi neljä neittä,

viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitännässä,
kastekorren
katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen;

mink' on niitti, sen haravoi,
kaikki karhille veteli.
Tulipa merestä
Tursas,
uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen,
ilmivalkean

väkehen;
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia
läjänen,
koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen
lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi;

nousi maasta mansikkaisna,
kasvoi kaksihaarukkaisna.
Ojenteli
oksiansa,
levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle,
lehvät
ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,

päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha
Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata,
puun
sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla,
kamala kalojen uia
ilman
päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sitä urosta
eikä
miestä urheata,
joka taisi tammen kaata,
satalatvan langettoa.
Siitä
vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani,

luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä
- veessä on väkeä paljo
-
tämä tammi taittamahan,
puu paha hävittämähän
eestä päivän
paistavaisen,
tieltä kuun kumottavaisen!"
Nousipa merestä miesi,

uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:


miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski-
oli hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,

vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön
takana:
varsi peukalon pituinen,
terä kynnen korkeuinen.
Vaka
vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä,
uros
silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
härän kynnen
korkunainen!
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:

"Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,

katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merestä,
uros aallon
vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi,
uros pieni, veen väkeä.
Tulin
tammen taittamahan,
puun murskan murentamahan."
Vaka vanha
Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu,
eipä
luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi,
puun kamalan kaatajaksi."

Sai toki sanoneheksi;
katsahtavi vielä kerran:
näki miehen
muuttunehen,
uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi,

päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla
takana;
syltä oli silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,


puoltatoista polven päästä,
kahta kaation rajasta.
Hivelevi
kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen,

seitsemähän sieran päähän.
Astua lykyttelevi,
käyä kulleroittelevi

lave'illa lahkehilla,
leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti

hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti
maalle
maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti
juurelle tulisen tammen.

Iski puuta kirvehellä,
tarpaisi tasaterällä.
Iski kerran, iski toisen,

kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehestä,
panu tammesta
pakeni:
tahtoi tammi kallistua,
lysmyä rutimoraita.
Niin kerralla
kolmannella
jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian,

satalatvan lasketella.
Tyven työnnytti itähän,
latvan laski luotehesen,

lehvät suurehen suvehen,
oksat puolin pohjosehen.
Kenpä siitä
oksan otti,
se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi,
se
taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen
lemmen.
Mi oli lastuja pirannut,
pälähellyt pälkäreitä
selvälle
meren selälle,
lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli,
meren läikkä
läikytteli
venosina veen selällä,
laivasina lainehilla.

Kantoi tuuli
Pohjolahan.
Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi,

virutteli vaattehia
rannalla vesikivellä
pitkän niemyen nenässä.

Näki lastun lainehilla;
tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla
kotihin,
pitkäkielellä piha'an,
tehä noian nuoliansa,
ampujan
asehiansa.
Kun oli tammi taittununna,
kaatununna puu katala,

pääsi päivät paistamahan,
pääsi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin
juoksemahan,
taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen,

päähän saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota,
metsät mielin
kasvaella,
lehti puuhun, ruoho maahan,
linnut puuhun laulamahan,

rastahat iloitsemahan,
käki päällä kukkumahan.
Kasvoi maahan
marjanvarret,
kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset,

monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta,
touko kallis
kasvamatta.
Siitä vanha Väinämöinen
astuvi, ajattelevi
rannalla
selän sinisen,
ve'en vankan vieremillä.
Löyti kuusia jyviä,

seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä;

kätki nää'än nahkasehen,
koipehen kesäoravan.
Läksi maata

kylvämähän,
siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon,

Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta:
"Eipä nouse
Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,

ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha
Väinämöinen
teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,

mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat;
yhen jätti
koivahaisen
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.
Lenti
kokko halki taivon,
lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan:

"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
puu sorea
sortamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty:

lintujen lepeämiksi,
kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman
lintu:
"Hyvinpä sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan,
puun
sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Tulta
iski ilman lintu,
valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti,

koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi
kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä
siemeniä
yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan,

kesäkärpän kämmenestä.

Läksi maata kylvämähän,
siementä
sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän