The Bravo of Venice | Page 5

kisapaikalle, pitäin
toisessa kädessään sateenwarjoa, toisessa merenwahapiippua; suuri
sinettisormus loisti oikean käden etusormessa; kai se oli kultaa. Kaikki
kumarteliwat hänelle, mutta minä huomasin, kuinka hän oitis iski
silmänsä Hennaan; minun wereni kuohahti ja minä en kumartanutkaan.
'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiwäs, koska hän on niin kankea? ja
hänen päätänsäkin näyttää palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun
tuiman silmäyksen.
Samassa käweli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.
Wiha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiiwaasti susiwoudin
eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttöjämme', sanoin hänelle
tuimasti.
'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa wielä suutakin 'pruukata',
mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tawata
toisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa uhkaawan
liikkeen.
'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.
'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin siewä tyttö
joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää
siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arwokas herra, luoden samassa
uhkaawan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni
keimaillen kestikiewariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin sen
harmista halkeawan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi
minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän
silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen wuoksi, sitä en
woinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selwän ottaa.
En woinut olla kisapaikalla, waan lähdin pois ja menin suoraa päätä
kotiin. Siellä towin oltuani sain sanoman, että susiwouti oli mennyt
Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt
se sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni wapisi. Tätä tuskaa
en suinkaan olisi kauwan kestänyt, mutta minä selwenin kuitenkin pian

sen werran, että woin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan
siweelliseen woimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.
Seuraawana aamuna kun sain tietooni, että susiwouti jo oli mennyt pois,
lähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain
selwän tiedon asiasta. Sinne tultuani waadin saada Hennaa puhutella
kahden=kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että
koko hänen käytöksensä oli epäröiwä ja arka.
'Woi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla owat olleet! Tottahan
edelleenkin saan luottaa sinun wilpittömään rakkauteesi ja
uskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin lähestymään
häntä.
'Älä nyt ole noin rauhaton ja warma ... eihän se niin wissi wielä
ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle, etteihän
siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.
'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut wietellä itsesi! En minä olisi
woinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää laatua,
ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä
hämmästyksissäni.
'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin waromattomasti, minä pyydän sitä
entisen ystäwyytemme wuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole...
Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettawissa kuin kowa ja
raaka talonpojan työ.--Jolla on wara walita itsellensä parempiakin
päiwiä, eikä ottaisi tarjottaessa sitä wastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan
sangen wäärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää
koskaan siitä minulle puhuwan', sanoi hän ylwästellen, ikäänkuin hänen
kädessään olisi jo ollut susiwoudin ankara walta.
Sen jälkeen poistui hän huoneesta.
Minä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt,
mutta en woinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi
pitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, waikka jotakin
semmoista tarwetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni oliwat niin

hajallaan ja sekaisin, etten woinut mitään erikoiskohtaa käsittää.
Wihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se wielä niin wissi
ollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...'
Silloin oli minulla woimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa wauhtia
ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin wuoteelleni maata. En
woinut syödä illallista ja kotiwäki ihmetteli, miksikä Nikki nyt on
tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni
oli niin täysi, että luulin sen pakahtuwan.
Aamulla kun wäki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen
näköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäwiä töitä. 'Nikki lähtee
kahdella hewosella myllylle, sillä jauheet owat lopussa; neljä tynnyriä
rukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.
Kun muut meniwät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut
mitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala
kesti wanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.
Syömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian
oliwat ne walmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin
mennä hyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni waiwuin niin ajatuksiini,
etten huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta.
Käweliwätkö hewoset riwakasti wai hitaasti, oliko myötä= wai
wastamaata, tuliko tienhaaroja wai oli tulematta, kaikki oli yhtä waan.
Kuinka kauwan olisin ollut tuossa haaweksiwassa tilassa, sen ties
taiwas; mutta kun juuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä wielä
reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni
ystäwällinen, iloinen ääni: 'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs,
minun ikäiseni tuttu torpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin
puhutteli. Minä kohotin päätäni ja hawahtuen tunsin paikan. Silloin
huomasin, että hewoset oliwat kääntyneet wäärälle tielle ja tulleet puoli
peninkulmaa aiwan toiselle suunnalle, mihin minulla oli mentäwä; eipä
ollut muuta neuwoa, kuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin
puolikolmatta peninkulmaa ja eihän