The Bravo of Venice | Page 6

Heinrich Zschokke
minua mikään estänyt woiwilla
hewosilla sinne pääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hywä ja
minulla oli sen werran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten
palkkasin erään miehen wiemään hewoset ja kuormat kotiin, mutta itse

siwalsin ewäslaukun selkääni ja lähdin käwelemään toisaanne päin,
pois lapsuuden kodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien,
ystäwäin ja tuttawien parista ... kauwas pois ... niin kauwas, etten näe
enään koskaan heitä.--Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä."
Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin,
että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti koetti
minulta salata. Wihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun päin
ja koetti tekeentyä niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista.
"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi
hän sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.
"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hyljätä
lapsuuden ystäwänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän
on ystäwänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi waan
ylönkatsetta", sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.
"En woi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hywä,
mutta hän waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän woinut
wastustaa... Minä luulen, että se oli waan hetken hurmaus ... kuinka
minä woisin hänet unhottaa?"
"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne
korwata siten, että walitsette jonkun toisen."
"Woi älkää sanoko niin! Minä en woi enään ketään walita, sillä minulla
ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei ole
enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."
"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska
rakkautenne esine on jo toisen oma."
"Totta kyllä, että tämä on turha toiwo, sillä minä en toiwo enään mitään
tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi tietää
missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan wielä kenenkään oma."
"Mitä? Kuinka? Eikö susiwouti häntä nainutkaan?" kyselin minä

säikähtäen ja kauhistuksissani.
"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."
"Oliko tuo konna niin kelwoton, että wietteli wiattoman tytön?" sanoin
minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.
"Minä en soisi kenenkään ajattelewan pahaa hänestä ... minä tunnen
hänen ... hän on siweä ihminen... Hän ei ole wieteltäwä eikä wietelty;
hän on petetty."
"Kuinka?"
"No, kun susiwouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän
tytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä wiaton kuin ennenkin ... sen
takaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin
ollut yhtä kowat ajat kuin minullakin."
"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä woittehan mennä kotiinne
ja yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin
hywillä mielin ja rauhoittuneena.
"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan
en woi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen tule...
Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota wastaan kahdesti annettua ...
siinä solmu... Waikka minä kärsin juuri sentähden, että se niin on,
mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin paremmalta
kuin mikään muu keino."
"Teitä ei siis woi auttaa mikään!"
"Ei mikään."
"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"
"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään
lähetetyksi."
"No, miksikä ei?"

"Minä tahtoisin sen niin hywäksi, mutta en woi ... tahtoisin laskea asian
hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin estettä..."
"Woitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?" pyytelin minä
puoli=arasti.
"Ne owat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en
woi teiltä... Tämä on se, jonka olen wiimeksi kirjoittanut", sanoi hän ja
ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja
punastellen.
"Saanko pitää tämän muistonanne?"
"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti..." sanoi
hän yhä enemmän hämillänsä.
Kirje kuuluu sanasta sanaan näin.
"Suo anteeksi, että wielä waiwaan silmiäsi näillä muutamilla
yksinkertaisilla riweillä. Wai owatko ne himeät näitäkin näkemään, kun
sinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En
minä olisi uskonut, että sen siteen piti niin wähällä katketa, joka kerran
meidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka
taiwaan herran edessä toisillemme wannoimme? Ikuista uskollisuutta ja
rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta wäärä kunnianhimo
sokaisi sinun puhtaan ja wilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän
lupauksesi; mutta woi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä
olet ulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä
kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt on;
mutta kuitenkaan en woi sinua unhottaa. Ja todellakin awioliitto kuwaa
sitä suhdetta, missä totiset sielut owat taiwaallista ylkäänsä kohtaan;
usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin awioliitossa.
Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa huiskuttaa sen
perustuksia ja sisällinen wäliseinä alkaa rakentua awiopuolisoiden
wälille. Tämä kaswattaa heidän yhdys=elämäänsä eripuraisuutta, jonka
lopuksi wihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä, siihen sijaan kuin
heidän pitäisi elää toisiensa hywäksi. Täysi, rajaton, wilpitön ja
awosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne owat onnellisen awioliiton

elin=ehdot. Ne tekewät awioliiton kirkkaan taiwaan kaltaiseksi ja
sydämen iloiseksi, ja sitä wastaan kaikki epäilyksen mustat sumut
turhaan ryntääwät. Kussa kerran tämmöistä awioliittoa ei woida
rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta. Nikki K----n."
"Onhan teillä
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 37
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.