The Bravo of Venice | Page 4

poika ja entinen kotini on paikkakunnan wahwimpia
taloja."
"Wanhemmat ja wanhin weli eläwät siis wielä?"
"Eläwät ja hoitawat taloutta."
"No mikä kowa=onni teidät on saattanut tuommoiseen
kulkuri=elämään ja rauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja

kurjuutta, ja saattanut pois hywästä kodista ja ystäwäin parista? Oikein
minua kauhistuttaa semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä,
katsoen teidän käytökseenne, ettei mikään rikos ole teitä karkoittanut",
sanoin minä kauhistuksella wiimeisiä asioita kuullessani.
"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ...
mun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää wäärin tuomitko
minua...!" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.
Minä itsekin säikähdin tuota ankaraa arwosteluani ja sopimatonta
epäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa
hywin waikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin
asian entiselle kannalle.
"Minähän arwelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen wuoksi tapahtunut,
ja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät
luopumaan lapsuuden kodista ja ystäwistä", sanoin pitkänlaisen
waiti=olemisen perästä.
"Se on jotenkin waikea tehtäwä, koska suurin osa ihmisistä pitäwät
lähtöni ja suruni syyn joutawana mielijuohteena", sanoi hän.
"Sen terwetulleempi minulle."
"En tiedä, onko se terwetullut kenellekään, koska asia on niin
yksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni."
"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä woi
käsittää; pyydän, että jatkatte", sanoin minä.
"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun waan olette saanut
kuulla elämäni juoksun, toiwon, että itsekin ajattelette niin... Olenhan
minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka woipi tuntea ja kärsiä.
Minä olin nuori ja palawa, kuten kaikki muutkin. Olin wartewa ja
notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja warakkaista
wanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka,
mutta minulla oli waan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä
naapurissa saman=ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu

pahasesta alkain kaswoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja
sydämeksi. Kaikki, kaikki oliwat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet
riidat, Mutta nämät saattoiwat waan meidät likemmäksi toisiamme ja
sydämen sydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me
ihmisiksi ja silloin huomasimme, että tuttawuutemme oli enempi kuin
lapsuuden ystäwyys.---- Hän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä
minä ketään muuta kuin häntä. Me tunnustimme toisillemme
sydäntemme tunteet ja ihana liitto solmiintui silloin wälillemme; tästä
lähtien minä en muuta woinut, kuin muistella häntä yötä ja päiwää;
nukkuissanikin näin hänestä unta.
Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti
waan sitä autuaallista hetkeä, jolloin woisimme toisemme omaksemme
sanoa. Silloin tuli musta käärme wäliimme ja turmeli sen niin, että se
tuli ylitse=pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa=kosija,
ja hän oli niin owela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy,
jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystäwistä;
sentähden olen nytkin täällä, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen
surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.
"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"
"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."
"Kuinka se on ymmärrettäwä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni,
mikään kunniaton."
"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään;
kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso
kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana
nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut wastaan
tarjotun käteni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla säädyssäni ollut
kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninwerroin, sillä eipä hänellä
muuta ollut kuin pöyhkeilewä, ulkonainen keikaroiminen ja kiilto",
selitti hän.
"No, mikä hän sitten oli?"

"Hän oli herra."
"Mikä herra?"
"Hän oli susiwouti."
"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi
kannattanut hyljätä hywämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä ja
sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.
"Woi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että te
näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuwalla hewosella pitäjällä.
Tiukea=ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta
ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki
kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin
lailla uskaltaa olla wälinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata häntä,
sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi. Jos te
tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei hän ole
herra... Tosin ei hän ole wielä rikas, mutta jos hänellä ikää piisaa, niin
luulen hänelle rikkauttakin karttuwan, sillä hywä alku on jo tehty,
waikkei hän ole wielä kauwan ollut pitäjässämme, johon hän tuli
köyhänä kuin kirkkohiiri.----Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin mitä olin
minä häneen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas
nuorukainen, sillä olinhan waan kowaa työtä tekewä maanmyyrä",
selitteli hän.
"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"
"Eräänä kesäisenä pyhä=iltana oli kylämme nuoriso koossa
kestikiewarin lähellä olewalla kentällä, ja siellä olimme minä ja
Hennakin. Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia,
juostiin leskistä ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin ilma
ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihywällä rakasta
Hennaani, kun hän hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja pirteänä
heilakoitsi muiden parwessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia tyttöjä sekä
kauneudessa että arwossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän minusta.
Silloin kuului äkkiä tuo korwia kirweltelewä aisakellon ääni ja
susiwouti ajoi täyttä nelistä kestikiewariin. Tuskin oli hän kerinnyt

päällyswaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli