Teuvo Pakkala | Page 8

ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja
koskematon rakkaus, että hän siis hylkää kunnon kosijansa oman
*oikeudentuntonsa* vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin
saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän päätöksellään välttää
tekemästä 'suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan'.
Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei
liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen
tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi

muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä
heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän
varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet
temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa
mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen
rakkaudessaan on vähän vivahduksia, -- tai hän ei tapaa sille yhtä
yksilöllisen varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim.
luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen
tunnettaan, joka monin muinkin paikoin 'Elsassa' kärsii poutaa, ohenee.
-- Onpa nuorissa miehissäkin -- sekä Erkki Tuirassa että Risto
Kivisessä -- heidän ('Elsan' IX:n luvun kapakkakuvauksessa)
osoittamastaan miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.
Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin
harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien
vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus
huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei
enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat
kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt
'Elsassa' ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa
nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus
sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat lopultakin
lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon: tietoisen
tunnon ihmiskohtaloista.
Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden
rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei koskaan
tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu siihen. Se on
heidän elämänsä sokeus.
Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa
suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan
omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan -- siellä täällä annettujen viitteiden
mukaan -- muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi yhteiskunnan
jäseniksi.
Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta
käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä 'porvareita' siis

katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään kunnottomiksi.
Latun emännän vihjaus 'herrassukuun' (siv. 36 'Vaaralla') on luultavasti
aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden näkeminen
Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan, hänen
ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken 'syntisestä
joulupuurosta' ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen;
rouvain käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. 'Vaaralla') sekä heidän
kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on
tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua;
Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän
hiljainen epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa
eivät ole proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle,
vaan tosiallisia huomioita; ja koko 'Elsan' läpikäyvä moraalinenkin
luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa
vain oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. -- Pakkalan
kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan -- siinä missä se esiintyy erikoisena
etuoikeutettuna 'ylempänä' säätynä -- ei voi sanoa miksikään
ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan
huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti
ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti
myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän
on löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen
näkemyksensä on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee
'porvareissa' myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10
'Vaaralla'); hän näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä --
'maailman mieli' esim. 'langenneista' puhkeaa sielläkin, helposti
pahansuovaksi ivaksi, kts. 'Elsa' s. 176--7 -- ja uskonkiihko saa
Korhosessa töykeän edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää
säätyä siitä, että Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, -- jos
kohta Vimpari itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja
jos kohta Karenin rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan
kasvattamaan pojan hyvistä taipumuksista raitista luonnetta.
Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten
kuvitelmaa onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin
muovailema, vaan pikemmin tasapainoisesti porvarillinen,
yksilöllisyyttä suosiva ja työteliäs.

* * * * *
Esikoisteoksiin verraten jo 'Vaaralla'-romaanissa on erityisesti
huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole
aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja 'kuvia
laitakaupungilta.' Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria
kontrasteja -- kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan
kurjuuden, sivuilla 32 ja 33 --, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin
sanoa melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa.
Lasten lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat
aina virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien
vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi
suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.
'Elsa' on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti yksilöistyneempi.
Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen, talvitunnelma siv. 15
on kuin täynnä aavistusta. -- Mielenliikuntojen vaihtelevaisuus pyrkii
siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä vuorolauseissa. -- Ja
yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle kärjistyvät yhä
merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset ristiriidat.
Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä
välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme -- välittömämmin kuin
esim. Järnefeltillä -- näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen
ihmisensä eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he
ovat temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin
'Elsan' ihmisluonteiden elävyys.
'Elsakaan' ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain yksi
elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja
voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat
edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on
päähenkilönä oikeastaan