Teuvo Pakkala | Page 7

yhtä
viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan
luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin
Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän
kohoaa kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen
koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu 'säätyynsä', alkaa hienostella,
omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien
tuloksena on -- kai muun muassa -- Marin toivoton synnintie, jolla
hänen edeltäjinään näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m.
'huonoja ihmisiä'. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen
kaipuusta huolimatta hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää
ivaa on siinä kuvauksessa 'Elsan' loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka
Aappo Vimpari -- nyt 'ylösotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies
-- sekä Ojanniemen Mari lähtevät matkaan 'samassa junassa -- eri teitä,
Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla
evästettynä.'
Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon
bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi
hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi
traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin
muut. Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion
lesken luottamusta, että 'kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä'.
Nikkilän huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.
Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen
enkelileikkinsä (s. 90 'Vaaralla'), hänen haastelunsa äidin ja
Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa
Jumalaan! Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan
näiden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen,
melkein myyttejä luovan ilmakehän. -- Kirjailija on kyllä antanut
hänelle ehkä jo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin
'Elsassa' hänen tunteidensa erittely on liiallinen, -- mutta hyvin
ymmärtää, että hänen kuvailemisensa on ollut suuri viehätys
Pakkalanluontoiselle kirjailijalle.
Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä

viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. 'Ota sinä esimerkkiä
Viion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen
lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi
moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen
katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten
johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin
kokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se
on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen
puhtaana ja viattomana. -- Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja
kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.'
Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin
sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja
Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän
kasvattaa liian varoen -- ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian
herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten,
missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista
maailmaamme varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa,
ennenkuin elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala
kutsu häntä luokseen ajoissa.
Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja
alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään
suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten
taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä,
mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon.
Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä, ja
antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa,
silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää
sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, --
Viioska tunsi Elsalla olevan 'hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin
kiinteästi ja koko sydämestään' -- ja huomattuaan lopultakin
luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa
nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen
sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja
nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa
orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena

ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä
tarpeen tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin
omalle vastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa tämä itsetietoisuus,
jota ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja
tämä (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä
kivahtaa joku Elsan terävimpiä arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyllä
ne ovat hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan
joutuupa tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja
pirullinen hymy huulilla'; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä,
vaikka yhtä leppymättömänä: 'Te sanotte', -- lausuu Elsa äidilleen --,
'että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona
makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei.
Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä.
Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin
heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. -- --
Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut
alakynteen.' Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä
Elsan syvästi koettua ihmissielun näkemystä.
Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella.
Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen
Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen
vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet
säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja
ehyt luonne ja jonka -- onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva --
rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän
murhenäytelmää. -- Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka
mielessään kyllä vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu