Teuvo Pakkala | Page 9

koko 'Vaaran' kansa. Mutta vauhti on
huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka on
erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, -- II ja III luku
kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin
tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian
nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa,

kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria
sisältävä huutokauppaluku (XV.). -- Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät,
sikäli myös tyyli alkaa vaihtua 'Vaaran' tyvenestä, lyyrillisesti
väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat
yhä vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä
hänen henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on
sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla
mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.
'Vaaran' ja 'Elsan' parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden
sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.
* * * * *
Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt
samassa, edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä
laatukuvina että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.
Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka
paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä
runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan
vertauskuvalliseen merkitsevyyteen.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä,
runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön
sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että
ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on
niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia
inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden
lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.
Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla 'stiiknafuulia'
('Lapsia'-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri
uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain
ihmisten elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa:
taistelu vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut
taisteluksi jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään
herpaisevasta arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia.

Eikö nuori prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin
maailmassa, moni kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole
yksinomaan tuontapaisella 'stiiknafuulia'-valtilla noussut kukoksi
tunkiolle? Ja ansiokkaampikin huomaa olevan parasta käyttää
hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä, päästäkseen täysiin
oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja juoksukilpailuissa, Maija, jonka
edellinen tahtoi saada 'tammana' kerrassaan syrjäytetyksi pois
kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat tässä yksinkertaisessa
pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan osaa: niin pääsee
Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi ja osalliseksi hänen
voittonsa hedelmistä. Mutta uuden 'stiiknafuuliankin' yllä ovat
korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden suhtautuminen juttuun on
mainiosti ratkaistu. -- Tämä on ihmiskunnan historiaa mitä
hupaisimmassa muodossa esitettynä.
Sama ajatus liittää 'Jumalanmarjat' läheisesti 'Mahtisanaan'. Senkin
lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei
ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan Pakkalan
tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut ajatuksen
'täysikäistenkin' lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä novellissa on
kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten tietoisesti tai
vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja -tytöt eivät ole vain
Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka uhraavat parhaintaan
tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen suosiotaan; Ulla ei ole vain
haaveileva tyttönen, hän on uhripappi, johon vallan- ja maineenhimo
hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee hänet petokseen, kunnes hän
lopullisesti saa sen nöyryytyksellään sovittaa, huomattuaan ettei jumala
suosikaan häntä sen paremmin kuin ketään; mutta Raution Kalle on
rohkea, älyllinen epäilijä sekä jalomielinen uskonuudistaja. -- Niin
myhäilevällä huumorilla kuin tämä tarina onkin kerrottu, niin se on
Pakkalan totisimpia novelleja ja myös sielullisesti erittäin
monikuteinen.
Entä jutelma 'Piispantikusta' (kokoelmassa 'Pikku ihmisiä'), fetishistä,
jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, -- kuka tuntee sen
historian läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien
kansojen lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten

keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut,
haaveelliset aatteet muuta kuin 'piispantikkuja', -- aluksi ristittömiä,
sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella ristillä
varustettuja. -- Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä
suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen
aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan'
keksijä, ainakin toistaiseksi.
Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa
niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin 'valehtelijat' Hanna ja Lyyli, jotka
uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat
uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu
('Ihme ja kumma', sekin 'Lapsissa'), runoilijatemperamentti, joka sai
hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai
kunnon toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka ('Pieniä ihmisiä'),
joissa kaikki oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin 'arka
kohtansa' -- toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä --,
'niinkuin se on kaikilla', sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin
kuolevat --: silloin pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura ('Veli', 'Pieniä
ihmisiä'), jonka veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä
tarinasta ja täyttyy toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin
käy usein aikaisten elämässä. -- Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia
aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata
lapsia', s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen
juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta,
vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri
lapsen hän näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan
Leenan ('Veljessä') kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai
nostattaa (erittäin luontehikkaassa kertomuksessa 'Väliaita', Valvoja
1895) mitä parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen
inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on
omansa puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.
Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi
anna aihetta vetämään tällaisia