Teuvo Pakkala | Page 6

koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja
samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.
Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat
esiintyvät etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden

elämä on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet,
on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten
ymmärtävätkin. Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s.
72 'Vaaralla') puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän
suhtautuminen tähän huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää
varsinaisemmin Viion Elsa uskottunaan; heidän kaunis suhteensa
täyttää muutamia näiden romaanien hartaimpia sivuja.
Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa 'Lapsuuden muistoihin'
verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja
vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat
vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja
tyttöset käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin
jouluavuilla kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä
tehokkaana apuna alkavassa 'elämäntaistelussa'; se seikka vaikuttaa
lohdullisena tuntona synkimmissäkin kohdin. Eri 'sukupuolten', poikien
ja tyttöjen välit, niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös
pohjaltaan sangen siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta
sankariuden ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset
vetävät heitä aina eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi
kauhua, joista rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi
joko 'huonoja ihmisiä' tai sorakieliä -- molemmat yhtä kauhistuttavia.
Heissä on yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se
monessa pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa
olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta -- kuten Viion Elsa, traagillisin
hahmo heidän joukossaan, -- mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat
sisua ja luonteen ylemmyyttä.
Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran
lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin
harvinaisen mieltäkiinnittäviä, -- samaan huomioon näkyy tulleen Saara
Wacklin, joka ('Satasessa muistelmia Pohjanmaalta') kertoo useita
esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.
Sitä ominaisuutta -- rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä -- on eniten
Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja varmaan
koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä tyttö:

kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen 'poikatyttö', mutta
kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen
äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata:
'sinusta tulee huono ihminen!', niin hän on masennettu pitkäksi toviksi.
Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen ('Vaaralla' ss. 58--80) kokoaa
nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä
amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka
hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen
edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun
piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista
vihollista vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin
'arestissa' ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan
suruun, jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen
kaipuuta, -- kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen
sydämessään. Hän käyttää mielellään oman käden oikeutta, mutta
yleensä erittäin jalomielisesti, sitä todistaa suuremmoisesti eräskin
tähän samaan juttuun liittyvä välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän
on niinikään tepsivämpi kuin kukaan hänen ystävistään tai
vastustajistaan nuorten joukossa.
Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli äitinsä,
rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana hänestä
vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa laajin ja
voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on äidinperintöä,
tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä hyväksi; hän on
aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä
aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa.
Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä
etevästi kuvatussa huutokauppatilaisuudessa ('Elsan' XV luku), missä
Liisa on tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa
ja missä tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:
'Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki
heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli
poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja
läksi ajamaan.

Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
-- Äiti, äiti, äiti...
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että
sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja
piirimiehet hypähtivät istuallaan.
-- Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas
ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan
nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona
itkemässä lapset sylissään.'
Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama 'tuulenajama'
alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät,
milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus
melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä
hän ei tietäisi selittää itsekään. -- Hänen rosoinen luonteensa varjeli
hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa
Elsan ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut
mieltyä; senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän
täysin ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan,
jonka lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä
muokkausta.
-- Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen
onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen
'orvokinkohtalo', josta Fröding runoili:
-- -- det som drömmer vackrast och det som blickar mildast, brutalast
och vildast skall brytas mot jord och besudlas med mull.
Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi
romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän ei
langennut pois ainokaisesta tunteestaan. -- Ojanniemen Marin
lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento,

enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka