Teuvo Pakkala | Page 5

vain suonut hänen uskonsa
tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen poloisen perikuntansa
kohdalle.
Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä,
toimekas, suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin.
Hänelläkin on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä
milloin hän seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan
Liisa-tyttärensä, -- kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja
seur. 'Vaaralla'. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti
loogillinen ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä
epäilykseen paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta
taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen
syyt Jumalan 'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun emännän
toimelias inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää
Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan.
Hänen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä
kaikkea Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi
arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin
kun heillä vielä olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä
elämässään ja laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee
sen surkeuden, että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane
tikkua ristiin lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat
Ovambo-neekerien 'pelastamiseksi', vieläpä sen asian eteen ovat
kärkkäät viekoittelemaan köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa --
muka Jumalan kunniaksi! --, silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja
hän paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua
vastaan.
Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta
sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet
paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään
suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että
heidän 'pienten eläjäin' on parasta turvautua toisiinsa. Tämä
vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia
tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan
kuvausten kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. -- Tästä

avuliaisuudesta -- ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta
suhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' -- Latun
emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä
se ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden
keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan
oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös
heitä itseäänkin vastaan: '-- -- Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille
pahaa tekevät, -- niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen
lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme
sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?'
Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja
Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen
vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin
ihmeteltävä.
Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia
'nikaroitaan': verolasku à 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur. kuvastuvat
hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä, tyyntyen aina
hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on oljenkortena: 'Tästä
nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää.' Naapureista on
yhden toimeentulo 'kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimen vieressä', ja
toisella 'ei ole pennin pölyä'. Niin häätyy emäntä pitkien empimisien
jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyytämään lainaa. Tämän retken
esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkilän
emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä, vanhoissakin, on paljon
kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan hänen kuvittelunsa
retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan
hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen ja
mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella
torjunut hänet luotaan! 'Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua
enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! --
jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua.
Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se
rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja
poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen
rästikantoa "rumputtaen"].' Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut,

laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen
lopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin
pääsisi nuljahtamaan!' Eikä se kumma tapahdu nytkään. -- Laajemmin
kuin tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen
luontonsa toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija
Korhonen epää Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn
taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä
vastaan: 'Tuskin Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee
sellaisia kuin sinä olet!' -- Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus
on valaistu kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja
myhäilevästä mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa
varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa
lähteä oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta
hänelle silloin, ettei hän enää jaksa täysin tajuta tapahtumia.
Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton.
Joskus hänelläkin on 'kaikkialla umpi edessä', kun hän harhautuu
ajatuksellaan hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, -- varsinkin, miksi
'parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä', vaan köyhien
lapsista tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen
on se ilma, jota hengittämättä hän ei voi elää, -- ja hänen ainoa
toteutunut onnensa maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä
mukaa kuin elämäntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen
silmäteränsä, sortuminen herätä hänen kukistetussa mielessään muuta
kuin huokauksen: 'Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!'
Hänen ajallinen kohtalonsa oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai
selitys hänen hurskautensa nuhteettomuuteen.
Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille
Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme
kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana
Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko