Teuvo Pakkala | Page 4

näkölinjoja. Kolmen
ikäluokan elämän iloineen, taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa
sarjassa, -- se on sekä ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia
kaunokirjallisia yrityksiä, mitä suomenkielellä on. Näemme
vanhempien ikäluokan, joka elämän tiukkuudessa on taistellut itselleen
askeettisen tyytymyksen, mutta kuitenkin jaksanut siinä säilyttää
mielensä herkkyyden; sekä leikeissään ja totisissakin askareissaan
viihtyvän lasten ikäluokan, jonka tyypillisimpien edustajien näemme
vielä astuvan satujen ja mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten
asemiin, niissä voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai
kestääkseen.
Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella
oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen
kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain
'alempisäätyisiä' yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä
vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä
kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin
miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain
ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä
henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti
sykkivän sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.
Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä
kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen

miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään
hänen ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä
pois kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa
leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien
uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä
ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä
olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut
hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän
kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan
teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka
eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia tarvitsisi
lähteä; 'mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan.
Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa
hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ...
no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli
pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun hän sieltä laivatelineiltä
putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt,
kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt
pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...' -- Ei ihme, että Nikkilä
tulee teroittaneeksi silmänsä ja ajatuksensa erityisesti myös
yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja ettei hän aivan sokeasti luota
heidän 'hyväntahtoisuuteensakaan' (kuten 'Vaaralla' s. 228 ja seur.).
Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren polven kohtaloita ja
keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee 'parempien ihmisten'
maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana, jonka uhriksi
joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta -- ei edes niitä, jotka ihmisten
mielestä ovat valioita lasten joukossa. ('Elsa' s. 11 ja seur.). -- Mutta
hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka alistunut.
Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee sairasvuoteeltaan
'leikin viistoon,' äänensävyllä, joka lämmittää ja rohkaisee, -- vaikka
hienolla salaivallakin toisinaan. -- Kuta kipeämpänä tuska jäytää
sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin juurtuu. Millä osanotolla tuo
lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä viime hetkiinsä saakka
seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä hän on aina altis
asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä kulloistenkin
tarpeidensa mukaan hänet asettavat -- isän, uskotun, tai vaikkapa
leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan

lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat:
'Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...' Ne vaikuttavat vielä Nikkilän
kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka
tietää täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain
sellainen uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea
Nikkilälle synniksi hänen epäilyksensä.
Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia.
Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä
tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi
välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää
yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka
perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu
ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään
viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin
kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän
puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin
johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa
suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s.
206--7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten
milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa
kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen
mies kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla.
Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin
haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa,
sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa
ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa niissä,
jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen
loppunsa -- se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja
niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231--3 'Elsassa') -- on
sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. -- Älyltään hän jäi kuin
jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään vaaralaiset, oli Vimparikin
syvästi uskonnollinen -- omalla tavallaan. Ei sillä tavoin kuin Nikkilä,
joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja tutkivaa ajatustaan.
Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin yksinkertaisuudessaan
arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon menettämisestä. --
Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli autuaaksi, -- jos

uskoo vainajan olevan siltään autuas --; olisi