Teuvo Pakkala | Page 3

'Lapsuuden muistoja'
tekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina *Vaaralla*- (1891) ja *Elsa*-
(1894) romaanien sekä *Lapsia*- (1895) ja *Pieniä ihmisiä* (1913)
novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa
kotoisen kaupunkiepiikan.
Yritti perustaa -- ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa tarkoitusta
siinä määrin kuin soisi.
Pakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain
hänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin
rantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen
yhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät,
merimies- ja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja
konsulit, muusta porvaristosta puhumattakaan, -- ja kaikki omalta
näkökulmaltaan nähtyinä.
Mutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut
porvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin
arkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa
romaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja
ihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin
nähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten
kohtaloihin.
Määrä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, -- tuloksen mielisin
määritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi
yhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin
kiteytettyjä miniatyyrejä pienten -- joku isojenkin -- lasten elämästä.
Ja näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus.
* * * * *

Vaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä:
ulkonaisesti kaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan
täyttä luonnonpiiriä.
Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni
köyhäkin asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan,
ja tämä omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa.
Monessa pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna --
pienelävänkin suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen
'kehitys' on kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut
perhehuoneesta epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi --, sauna savuaa
lauantaisin ja väliin muulloinkin useassa mökissä. -- Näemmepä
Pakkalan kuvauksista vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole
aivan vieraantuneet maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin
ulkopuolella 'kaukavainio' jonka heinäsato käytetään omalle
kotikarjalle.
Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä.
Heidän lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen
karjoineen -- ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria -- perheen
hoiviin, jonka nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein
nähdä lähettävän laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä
talonsa katolta.. -- Ken on jäänyt 'maakravuksi', hän työskentelee joko
timperinä tai muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia
oman kodin hoidossa, -- tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja
elämän ylläpitoa 'omasta takaa', jolloin hän tavallisesti on perheineen
aivan satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.
Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä
Vaaran-kuvauksissa aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen
'vaaralaisensa' avaavat asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä
hänelle tietoisen hengenelämän ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä
kulkee ajatus aina elämän ja työn tahdissa, he eivät asetu vartavasten
järkeilemään kysymyksistä, vaan antavat rehellisten kokemustensa
'alustaa' ne ja tekevät luonnollisella älyllä johtopäätöksensä. He eivät
ole vielä kaikenkarvaisten 'aatteitten' ja 'virtausten' kehittämiä
yhdistysihmisiä, he ovat epäilemättä vanhanaikaisia, -- minkä voinee

sanoa nykyään merkitsevän samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He
pitävät oman kohtalonsa omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle
sallittua; ja heille on yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen
pinnan alle. Heillä ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista
'harrastusta' varten, vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista
ystävien ja kylänmiesten kanssa, ei teattereita ja 'eläviä kuvia', vaan
koteja, joissa eletään todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin
vanhemmissa kuin lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin
kohtaloillaan on oma romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän
herättämä ja siihen elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista
vaikka samalla usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti
salattua ja leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa
yleensä muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä,
vaan vakuuttavista ja yksilöllisistä. -- Mutta ehkä luonteenomaisinta
Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta
näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän
uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät
ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan
mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen
juro ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin
ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään
siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa
ihmistä eikä sorakieltä, 'ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen
tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt
lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti
meneekin ohitse.' (S. 48 Vaaralla'.)
Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s.
täysikäisilläkin.
* * * * *
Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin
luonne, niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus,
mikä on ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on
imeytynyt valoa ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden
sielunelämässä kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he

pysyvät vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa.
Heissä on tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa
('Lapsia'), tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti
saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.
Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki
tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja
yksilöllisinä taustasta.
Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän
tyyppipaljouden 'Vaaran' henkilöistä 'Pikku ihmisiin' asti: ne ovat
syntyneet ja nähdyt saman taivaan alla. -- Nämä romaanit ja
novellikokoelmat liittyvät elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin
puoleltaan kokonaiskuvaa ja avartaen sielullisia