Teuvo Pakkala | Page 2

ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut

soittaakseen palokelloa -- nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen
esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti,
yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista' kuin
yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä
oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin
Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan
suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan
ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-,
kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä
runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin
keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua
sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus,
paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi
yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8),
ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei
ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on
saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen
ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä
lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten
hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus
pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä.
Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella
in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti.
-- Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin
Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. -- Aikailemattomalla
otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin' kerää: 'Siihen
aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali vain, ja taisipa
seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä lauseessa on kohta
yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää
usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä.
Eräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon
siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää
itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa
laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista
koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy

usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman
sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus
'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa täydellisellä
välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla
yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten
itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon,
mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos
Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella
hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina
hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee,
eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan.
Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän
kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen
ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla
(s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten
koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi
kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]
[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja
sehän on sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.
Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne
eivät kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi;
siinä, kuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa
suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön
tunnehan kuuluu taiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija löytää kyllä
'köyhässäkin kansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten
Vimparin Aappo 'Elsassa'), -- syystähän tosin lankeaa puolet
turmelevan ylemmän säädyn osalle.
Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan
luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja
poikaviikarit, -- tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin
tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo
Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja
runollisimmin. -- Heidän 'harrastuksiaan', -- joista keskeisin on hengen
ylläpito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin

itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti
eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen
luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti
siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän 'kielitaiteensa'
vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv.
17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita
(kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva
siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan
näkynyt'). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10),
mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on
jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä
'vaaralaisten' elämässä yleensä.
Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja
kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden -- kuten
rotantappo-jutussa s. 34 -- huomattavana taipumusta
groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan
myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa.
-- Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia.
Sellainen valokuva-realismi kuin köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä
suinkaan läpikäyvänä, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina
valinnan puutetta.
Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi luontainen
ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.
* * * * *
'Lapsuuden muistojen' paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei
siinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin
vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren
läheisyyden voinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä:
suruttomuutena, kirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja
kielimaku murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.
'Lapsuuden muistoissa' voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla
alallaan: Vaaran -- varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy
tyyppeineen siihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän

tuotantonsa.
Seuraava kirja, 'Oulua soutamassa', oli pieni poikkeus toiseen, myöskin
nähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä
tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä.