Teuvo Pakkala

Teuvo Pakkala

The Project Gutenberg EBook of Teuvo Pakkala, by Juhani Siljo This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Teuvo Pakkala Kirjailijakuva
Author: Juhani Siljo
Release Date: September 29, 2005 [EBook #16774]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TEUVO
PAKKALA ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

TEUVO PAKKALA
KIRJAILIJAKUVA
Tehnyt J. Siljo

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1917.

I
Realistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä
nähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös
tavataan ainoa kauneus.
Mutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin.
Suurimmat realistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia.
Heidän tunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille,
joka heidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.
Aistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin
voittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen
tarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään,
kuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä
elämäntuntonsa on sitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle
uutena lahjana, sinä, jota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi,
ja joka käytellen todellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten
ajatussarjojen palveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.
Pakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme:
laatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin,
jotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua
kirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän
joutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta
esittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti
suinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä.
Päinvastoin: hän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni
kaupungin maalaishengen. Hänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa
siinä aikakaudessa, jolloin kaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin
sekin saattoi synnyttää aisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän
ihmisen.
Pakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi

tajuta hänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen
esi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa tunnettu
rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että Pakkala
itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on selitettävä
hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin kenenkään
80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka tulvehtiva runsaus
todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan ajan lapseksi.
Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli samansuuntainen
kuin hänen oman luonteensa pyrintö, -- senverran ja sillätavoin Pakkala
on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan alunpitäen --, ja hän ojensi
kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden) edustajana kätensä toisille,
maaseudun kasvattamille kirjailija-yksilöille.
[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.
Mutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa -- se tunnehan oli
herännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana --, vaan
myös nousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä
lämpimänä ja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa.
Siltä puolen hän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä
huomattavasta suomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka
etupäässä kertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta
elämästä ja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain
ihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi:
varsinainen kaupunki -- porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous --
häämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki
kuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä
pienine elämänmuotoineen.
Tämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei
Pakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee
partioretkiä kaupungin 'sydämeen', näkee hän siellä kuonan alla
kultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös
'vaaralaisissaan' inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja itsekylläisyyteen.
Siten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen,
uskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti pois
tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti

häntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään,
estämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan
vertauskuvalliseen runouteen.

II
Pakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia
varhaisemmalta iältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on
kirjoitettu omiksi iloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.
Kuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: *Lapsuuteni muistoja* (v.
1885). Siitä, samoinkuin seuraavasta, *Oulua soutamassa* (v. 1886), --
tuli kirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme
onnellinen salliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt 'Vaaran',
'Elsan', Lapsien' aihevarat.
[1] Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan
kirjoitus: 'Miten minä aloin.'
Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata
sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna
Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä
luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta.
Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti --
suorastaanpa henkensä uhalla -- aukonut avarat näkölinjat keskelle
arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda
esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin
kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän
mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa,
se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista
parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta
ajalta. -- Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli,
niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen
kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.
Pakkalakaan