Teuvo Pakkala | Page 7

33) y. m. 'huonoja ihmisi?'. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta h?nen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viilt?v?? ivaa on siin? kuvauksessa 'Elsan' loppusivuilla, miss? kerrotaan kuinka Aappo Vimpari -- nyt 'yl?sotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies -- sek? Ojanniemen Mari l?htev?t matkaan 'samassa junassa -- eri teit?, Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla ev?stettyn?.'
Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, h?ness? on paljon bajadeeriluonnetta. Sit? ei taas Viion Elsassa ole v?hint?k??n, siksi h?nen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipe?sti traagillinen. H?nenkin suhteensa vanha Nikkil? n?ki kauemmas kuin muut. H?n ei pid? terveen? eik? aivan kristillisen?k??n sit? Viion lesken luottamusta, ett? 'kyll? jumala varjelee h?nen tytt?rens?'. Nikkil?n huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti k?yd? toteen.
Mink? herttaisen puhtaan tytt?kuvan Elsasta luovatkaan h?nen enkelileikkins? (s. 90 'Vaaralla'), h?nen haastelunsa ?idin ja Nikkil?-yst?v?n kanssa, h?nen haaveensa, h?nen suhtautumisensa Jumalaan! H?n t?ytt?? kangastus-n?yill??n ja mietteill??n suuren osan n?iden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein myyttej? luovan ilmakeh?n. -- Kirjailija on kyll? antanut h?nelle ehk? jo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin 'Elsassa' h?nen tunteidensa erittely on liiallinen, -- mutta hyvin ymm?rt??, ett? h?nen kuvailemisensa on ollut suuri vieh?tys Pakkalanluontoiselle kirjailijalle.
Elsaan jos keneenk? Vaaran omap?isten lasten vanhemmat mielihyv?ll? viittaavat, kun on opastettava n?it? parempaan. 'Ota sin? esimerkki? Viion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen lapsi. Harvassa niit? on sellaisia. Kyll? se ei tee mit??n miss? olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin l?hteen silm?. Sit? huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten johdutaan ennusteluihin jotka k?yv?t tavalliseen, ehk? suuressa m??rin kokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan el??, se on liian hyv? lapsi t?h?n maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. -- Jo min? olen sit? ihmetellyt aina, ja kaikkihan sit? ihmettelev?t. Se osaakin Viioska niin hyv?sti kasvattaa.'
Kun tuntee Elsan tarinan, niin t?m? viime lausuma kuulostaa kuin sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leske? kohtaan. Ty?h?n ja Jumalanpelkoon h?n kyll? osaa kasvattaa tytt?rens?, mutta h?n kasvattaa liian varoen -- ja liian herkk?uskoisesti. Tyt?st?kin tulee liian herkk?uskoinen ja ylimaallisen kaunis. H?n kasvaa paratiisia varten, miss? k??rmekin on vilpit?n, enemm?n kuin meid?n petollista maailmaamme varten. H?n ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin el?m?n raakuus koskettaa h?nen ter?lehtiins?. Eik? Jumala kutsu h?nt? luokseen ajoissa.
Ojanniemen Mari kulkee Elsan edell? sit? laveata hetkenonnen ja alennuksen tiet?, jolla h?nkin joutuu juuri puhkeavassa kev??ss??n suorittamaan kierroksensa. Mari k?y sit? luontonsa ylivoimaisten taipumusten vet?m?n?; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pett?m?n?, mutta j?tt?? sen, alistuen uskollisesti luonteensa m??r??m??n kohtaloon. H?n kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelij??ns?, ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun h?n tajuaa onnettomuutensa, silloin vasta h?nen sis?inen arvonsa tulee oikein n?kyviin. H?n j?? syd?mess??n ??rim?iseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, -- Viioska tunsi Elsalla olevan 'h?nen luonnettaan siin?, ett? ik?v?ipi niin kiinte?sti ja koko syd?mest??n' -- ja huomattuaan lopultakin luottamuksensa pilkatuksi, h?n jaksaa s?ilytt?? tunteensa nuhteettomuuden ja pysy? omien sis?isten vaatimustensa tasalla. H?nen sis?ist? el?m??ns? t?n? koettelemusten aikana valaisee surun ja n?yryyden kauneus, h?n s?lytt?? omille hartioilleen syyn lapsensa orpouteen ja ?itins? murheeseen; mutta h?n kest?? itsetietoisena ihmisten pilkan ja tylyyden, ja h?n osaa suhtautua ymp?rist??ns? tarpeen tullen ylpeydell?kin, mik? osoittaa h?nen ottaneen t?ysin omalle vastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa t?m? itsetietoisuus, jota ensi n?kem?lt? ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja t?m? (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siit? kivahtaa joku Elsan ter?vimpi? arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyll? ne ovat hyvi? ja yst?v?llisi?, kun on heid?n yl?puolellaan, vaan joutuupa tasalle tai v?h?nkin alakynteen, niin suu on irvill??n ja pirullinen hymy huulilla'; sama tunto toistuu my?hemmin viile?mp?n?, vaikka yht? leppym?tt?m?n?: 'Te sanotte', -- lausuu Elsa ?idilleen --, 'ett? ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpe?ksi. Jos min? matona makaisin heid?n jaloissaan, niin luuletteko ett? sill? paranisi? Ei. Jokainen pit?isi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan k??rmett?. Min? en ole ylpe?, vaan en yst?viksenik??n heit? halua. Min? pidin heit? vain siksi ulohtaalla, ett? eiv?t tule poleksimaan varpaitani. -- -- Ei kissa kiduta hiirt? niinkuin ihminen ihmist?, joka on joutunut alakynteen.' Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeill? t?t? Elsan syv?sti koettua ihmissielun n?kemyst?.
Meid?n my?t?tuntomme pysyy loppuun saakka ehyen? Elsan puolella. Kuitenkin nousee mieless? ep?ilys: eik? Elsan uskollisuus tunteelleen Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eik? h?n aseta itselleen vaatimuksia, joiden ei tarvitse kest?? todellisessa el?m?ss?? H?net s??st?isi kuolemalta niin mielell??n Erkki Tuiralle, joka on miehek?s ja ehyt luonne ja jonka -- onnettomuudeksi liian my?h??n ilmi tuleva -- rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskell? el?m?n murhen?ytelm??. -- Mutta tekij? voi viitata siihen, ett? Elsa, joka mieless??n kyll? vastaa l?mpim?sti Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, ett? h?n siis hylk?? kunnon kosijansa oman *oikeudentuntonsa* vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin saammekin tyyty? siihen Elsan uskoon, ett? h?n p??t?ksell??n v?ltt?? tekem?st? 'suurimman v??ryyden Tuiraa kohtaan'.
Herkemm?ll? mielell? luotua kuvaa nuoresta tyt?st? kuin Elsa meill? ei liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja h?nen tyypillisimmille henkil?illeen on ominaista mielen l?mp?, joka voi muuttua sek? tulisuudeksi ett? hempeydeksi. Usein k?y niin, ett?