Tee työtä eläkä joudu epätoivoon! | Page 7

aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton
ihminen työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin
korkeampaa, innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä
tuon toisen edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja
kuolemattomuuden? -- Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka
työalalla, minä kunnioitan. Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli
puhaltaa pois, lakaisee jäljettömiin.
Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet
yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä
halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti
työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä
maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia
vielä olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin
nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä -- se

olisi synkässä pimeydessä loistava valo.
XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien
täytyy meidän tehdä työtä tahi -- varastaa (minkä nimen sitten
varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei
kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana.
Köyhä on nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja
juomaa; hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta
hänellekin suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän
savuiseen majaan lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin
vaihtelevine unineen. -- Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta
öljy kuluu loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä
taivaallista tahi edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi,
siihen hiipii kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla
terve, ripeä, miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua,
melkeinpä nääntyä? Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan
henkeä, joka taivaista hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole
päässyt kehittymään? Että ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky,
tietämättömänä täytyy erota maailmasta, se on hirvittävä
murhenäytelmä, vaikkapa se -- kuten lieneekin laita -- maan pinnalla
toistuisi kaksikymmentä kertaa sekunnissa. Tuo vähäpätöinen
tietomäärä, jonka koko ihmiskunta pitkällisen taistelun jälkeen
pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä riennetä jakamaan jokaiselle,
-- kaikille ihmisolennoille?
XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty
"maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen
kuningas; hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on
luonnon ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on
kunnoton kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän
on syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!
XX. Ei: "aseet ja mies," -- "työkalu ja mies" tulisi nykyisen
sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään
saakka, jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme
ulkonaista ja sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia
lähimmäisiämme, vaan perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki

saattaa kurjuuteen; tämä on todella ainoa oikeutettu taistelu.
XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen
kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen,
alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös
heikoksi, kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.
XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina
aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa
rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista
toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei suinkaan ole
ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut lihaksia ja sydämiä.
XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei
koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja
hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä
ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta,
mahdotonta unta.
Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin,
ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin
työ? Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja
rasitus keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen
tyhmyydessään pitää onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo,
mitkään mukavuudet olisi mahdollisia.
Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi,
alati olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa.
Todellisuudessa onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä
sekaista, valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo
erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina
kiihoittaa työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus
saavutettavissa.
XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia,
tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii
tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla helppoa,
tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta myöskin

tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn arvo on
suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.
XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka.
Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy
tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan.
Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen
työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen
Alppien korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään
vastaan murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta
lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa,
niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä
aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin
ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat,
sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne
kuten Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni
virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja -- sukellamme takaisin