Tapani Löfvingin seikkailut | Page 8

pitäen kuitenkin toista silmääni sen verran raollaan,
että saatoin hyvin nähdä vaarin hommat. Hän kutoi edelleen verkkoa ja
niisti väliin pärettä, jolloin hän aina katsoa luihautti penkkiä kohti.
Jonkin hetken kuluttua nousi hän ylös ja siirsi jalallaan jakkaraa, niin
että se kaatui. Mutta minä kuorsasin häiriytymättä edelleen. Silloin hän
lähti varovasti liikkuen ulos. Kun häntä ei hyvään aikaan kuulunut
takaisin palaavaksi, aioin jo nousta ylös ja lähteä katsastamaan, mitä
ulkona oli tekeillä. Mutta samassa palasi vaari ja hiljaa tassutellen
läheni minua sekä rupesi ottamaan aseitani. Ennenkuin hän kuitenkaan
ehti niihin tarttua, kavahdin minä salamana seisaalleni ja sivaltaen
tyrmistynyttä vaaria korvalle niin, että hän kaatui, kiljaisin:
»Tuosta saat, kelmi! Vai kavaltaa aiot kunniallisia partiomiehiä.»
Säikähtyneinä hypähtivät mieheni ylös ja silmiään hieroen töllistelivät
ympärilleen.
»Sitokaa tuo vaari, hänellä on joitakin pirun konsteja tekeillä»,
komensin minä, ja tuossa tuokiossa oli kiroileva äijä sidottu käsistään
ja jaloistaan. Kiireesti vedimme senjälkeen vaatteet päälle ja saappaat
jalkoihin.
»Meidän on viisainta lähteä heti matkaan, sillä varmaankin majailee
täällä jossakin lähistöllä karjalaisia sissejä», sanoin minä miehille.
»Mutta mitä teemme tuolle vaarille?» kysyi yksi miehistä.

»Jätämme siihen, kunnes hänen poikahulttionsa apureineen tulee häntä
pelastamaan. Mutta ettei hän ennen aikojaan siitä liikkeelle pääsisi, on
meidän paras sitoa hänen aviosiippansakin, joka piileskelee tuolla
uunilla.»
Pari miehistä sieppasi muorin alas, ja tuossa tuokiossa makasi hänkin
sidottuna.
»Ja nyt taipaleelle, niin että tuli suksista suihkaa!» huusin, ja kiireesti
työnnyimme pihalle.
Mutta juuri kun olimme valmiina heittäytymään suksillemme, kuului
reen kitinää, ja samassa ajoi pihalle neljä hevosta. Reistä karkasi
toistakymmentä pitkillä keihäillä varustettua partaniekkaa, jotka
ympäröivät meidät kolmelta puolen. Tempasin pistoolini ja laukaisin ne
peräkkäin lähinnä seisovia kohti, sivaltaen heti sen jälkeen miekkani.
Mieheni eivät ehtineet muskettejaan laukaista, vaan alkoivat perillä
huitoa ympärilleen. Pimeä vaikeutti taistelua, me tulimme tungetuiksi
erilleen toisistamme, ja yksin jääneenä puolustin minä itseäni pirtin
nurkan luona.
Hetken aikaa torjuttuani vihollisten uhkaavia keihäitä ja haavoitettuani
heistä hyvänlaisesti ainakin kahta, kuulin toisten huudoista, että kaksi
tovereistani oli kaatunut ja kolmas saatu vangiksi. Samassa jakaantui
minua ahdistava joukko kahtia, antaen tietä eräälle rotevalle sissille,
joka oli siepannut vahvan aisakoivun ja tavoitti sillä olkainsa takaa
minua lyödäkseen. Ketterästi syrjään hypäten väistin minä vaarallisen
iskun, mutta toista lyöntiä miekalla torjuessani meni kunnon aseeni
kappaleiksi. Samalla sain pari keihäänpistoa käsivarteeni ja minuun
käytiin joka puolelta käsiksi. Hetkistä myöhemmin makasin minä
käsistä ja jaloista niiniköydellä sidottuna ainoan henkiin jääneen,
Pekka-nimisen toverini rinnalla reslan perällä.
Kun rosvot olivat vähän aikaa viivähtäneet sisällä ja vapauttaneet
liittolaisensa pintehistä, lähtivät he meluten ja hoilaten ajamaan takaisin.
Edellämme ajoi yksi hevoskuorma sissejä ja perässä kaksi. Oman
reslamme keulalla istui kaksi miestä, joista toinen ajoi hevosta, toinen
piti kädessään tapparaa. Matka kulki tiettömiä epätasaisia metsämaita,
arveluni mukaan eteläiseen suuntaan.
Kun koetin päästä miesten kanssa keskusteluun ja tiedustelin, mihin he
meitä veivät, vastasi toinen hevosta nykien: »Ka, pyhä velj, kyllä siitä
ehit tiion suaha, jahka perille tullah.» Jätin heidät rauhaan ja koetin

miettiä, miten päästä tästä tukalasta pintehestä. Makasin kyljelläni
sangen epämukavassa asennossa, ja selkäni takana ähki Pekka.
Hapuillessani taakse sidotuilla käsilläni sain kouraani Pekan parran ja
mieleeni välähti heti jotakin. Lähensin ranteeni hänen suunsa eteen, ja
paikalla älysikin Pekka tarkoitukseni, alkaen kaluta käsiäni kiristävää
nuoraa. Etteivät keulalla kyyröttävät miehet olisi huomanneet
puuhiamme, ähkyin ja vaikertelin minä yhtä mittaa.
Kun Pekka oli arviolta noin puoli tiimaa käyttänyt hampaitaan, tunsin
minä nuoran vihdoin hellittävän ja käsieni olevan vapaina. Pidin niitä
edelleenkin selkäni takana ja odotin tilaisuutta voidakseni vapauttaa
jalkanikin. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin matkueemme
joutui synkän kuusikon pimentoon, niin ettei voinut juuri käden pituutta
eteensä nähdä. Tempasin silloin nopeasti puukkoni, jota sissit eivät
olleet huomanneet minulta riistää, ja vapautin silmänräpäyksessä
jalkani. Tie kulki onneksi epätasaista vaaran rinnettä alaspäin, joten
reki kolisi ja heittelehti puolelta toiselle. Tämän ynnä pimeän takia
eivät vartijamme voineet huomata minun puuhiani. Vielä pari
silmänräpäystä ja Pekkakin oli vapaana siteistään. Minun oli mahdoton
kuiskata hänelle toimintaohjetta, eikä aikaa sitäpaitsi ollut hetkeäkään
hukata, sillä suojaava kuusikko ja louhinen rinne saattoivat milloin
hyvänsä päättyä. Niinpä heti, kun olin sivaltanut poikki Pekan jalkoja
kiristävän nuoran, karkasin pystyyn ja iskien puukkoni tapparaa
pitelevän rosvon hartioihin loikkasin reslasta kuusten keskelle. Pekka
seurasi rivakasti kintereilläni.
Iskun saanut mies ehti karjahtaa, ja ajaja pysäytti paikalla hevosen.
Huutaen ja kiroillen pysähtyivät perässä tulevat samaan rykelmään, ja
ennenkuin ehdimme paria askelta eteenpäin harpata, kuului pari kolme
laukausta. Pekka takanani huudahti, ja minä tunsin hänen vaipuvan
maahan. Mutta minun oli mahdoton pysähtyä häntä auttamaan, ellen
itsekin tahtonut joutua saman kohtalon alaiseksi. Suinpäin ja
umpimähkään loikkailin minä eteenpäin minkä puutuneet jalkani,
pimeys ja louhinen maa suinkin sallivat. Mutta pimeydestä oli minulle
enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä vainoojieni oli siten mahdoton
seurata jälkiäni. Kuulin kyllä hyvän aikaa heidän melunsa aivan
kintereilläni, mutta muutettuani suuntaa alkoivat heidän äänensä
vähitellen loitota, ja kun olin päässyt ulos kuusikosta sekä kykenin
nopeammin juoksemaan, lakkasivat ne kokonaan kuulumasta.

Turvassa en kuitenkaan ollut näillä tienoin, sillä päivän valjetessa
saattaisivat he helposti seurata jälkiäni ja joko suksilla tai hevosilla
minut piankin tavoittaa, Riensin