Tapani Löfvingin seikkailut | Page 7

tempasin hänen vasemmalla kupeellaan roikkuvan miekan ja
upotin sen hänen ruumiiseensa, niin että hän sätkytellen ja koristen
putosi alas tielle.
Otin nyt kiireesti arvokkaimmilta näyttävät hänen kuljettamastaan
ryöstösaaliista sekä hänen miekkansa ja pistoolinsa ja livahdin kuusten
suojaan, huolimatta suinkaan jäädä odottamaan, kunnes toinen kasakka
palaisi toveriaan etsimään. Päästyäni turvalliseen paikkaan syvemmälle
metsään ryhdyin saalistani tarkastamaan. Siinä oli ensinnäkin
villakankaasta valmistettu viheriäinen kauhtana, joka oli minulle heti
hyvään tarpeeseen alkavaa yökylmää vastaan. Eräästä sangen
painavalta tuntuvasta mytystä löysin lähemmäs tuhat taaleria rahaa ja
nahkapussin, jossa oli kultasormuksia, korvarenkaita ja solkia.
Sormuksia silmäillessäni osui katseeni muutamaan pieneen, kullattuun

hopeasormukseen, joka sai minut ankarasti säpsähtämään ja
vapisemaan kautta ruumiini. Tempasin kiireesti sormuksen hyppysiini
ja katsoin sen sisäpuolelle. Tällöin en voinut pidättää pientä
huudahdusta, sillä sormuksen sisäpuolella seisoi kuin seisoikin kirjoitus:
»Muisto ystävältäsi Tapanilta».
* * * * *

KOLMAS LUKU.
_Seikkailuni Maanselän saloilla ja eroni rajamajurin palveluksesta._
Jääköön lähemmin kuvailematta se synkeä mieliala, minkä minussa
synnytti tuo onneton sormuslöytöni. Jyskyttävin ohimoin tuijotin siihen
kauan, tajuamatta muuta, kuin että Riika, jota en Käkisalmesta lähtöni
jälkeen ollut tavannut, oli monen muun kansalaiseni kanssa joutunut
raakojen kasakkain uhriksi. Oliko julma kidutus päättänyt hänen
nuoren elämänsä vai oliko hänet vankina raahattu kauas Venäjälle,
siihen ei mykkä sormus voinut antaa mitään valaistusta. Kun
vihdoinkin kykenin hieman selvemmin asiaa harkitsemaan, käsitin, että
Riikan oli täytynyt jossakin Käkisalmen puolella joutua vihollisten
valtaan, sillä muuten ei hänen sormuksensa olisi voinut tulla kasakan
ryöstösaaliiksi. Mutta mitä minun oli nyt tehtävä? Harvoin olen
elämäni varrella tuntenut itseäni niin neuvottomaksi ja avuttomaksi
kuin tätä kysymystä harkitessani. Jos olisi ollut hitunenkaan toivon
mahdollisuutta päästä lemmittyni jäljille, en olisi hetkeäkään empinyt
lähteä seurailemaan häntä vaikka Venäjän toiseen ääreen ja panna oma
elämäni alttiiksi pelastaakseni hänet orjuudesta. Mutta nyt näyttivät
kaikki tiet olevan tukossa, sillä koko kaakkoisin kulma maatamme oli
jo vihollisen vallassa, joten oli enemmän kuin turhaa lähteä sieltä
urkkimaan tietoja Riikan kohtalosta. Ja niin minä en ymmärtänyt muuta
kuin raskain mielin jättää lemmittyni Jumalan huomaan, sillä että hän
oli vielä elossa, siitä säilyi sydämeni pohjalla pieni varmuuden kipinä.
Itse ryhdyin niihin toimiin, mihin minua virkani tilanhoitajana ensi
kädessä velvoittivat. Saatuani Suorlahden väen koolle asetin eri
suunnille vartijoita, joiden tuli määrätyillä merkeillä antaa kartanoon
tieto, jos vihollisia näkyisi, sekä ryhdyin sitten kiireesti viljan
korjuuseen. Rannassa pidettiin veneitä aina lähtövalmiina, ja miehillä
oli aseet mukana työpaikallaan. Täten muistutimme niitä juutalaisia,
jotka Baabelin vankeudesta palattuaan saivat työskennellä miekka

toisessa ja muurauslasta toisessa kädessä.
Onnellisesti saatiin vilja korjatuksi ja puiduksi. Noin
seitsemisenkymmentä tynnyriä jyviä kuljetin sitten veneillä
Savonlinnaan, jossa nyt miehistöineen isännöitsi Käkisalmen linnan
entinen päällikkö, eversti Stjernschantz, ja jossa myöskin sain
viimeisen kerran isääni tavata. Häneltä kuulin, että Riikan isä oli vähän
ennen piiritystä kuollut kulkutautiin ja että Riika kohta sen jälkeen,
yksin jääneenä, oli lähtenyt jonkin sukulaisensa luo Viipurin tienoille.
Sen enempää ei isäni hänestä tiennyt. Hänen oli siis täytynyt joko
perillä tai jo matkallaan joutua jonkin vihollisjoukon valtaan.
Savonlinnasta palattuani lastasin jäljellä olevat jyvät veneisiin ja lähdin
niitä kuljettamaan Pielisjärvelle jättäen Suorlahden kartanon
typötyhjäksi oman onnensa nojaan. Kun huhuja levisi vihollisten
tulosta aina Pielisjärvelle saakka, poltatti majuri Affleck ne viljavarat,
joita ei voitu ottaa mukaan eikä ehditty väestölle jakaa, ja sitten
lähdimme rekikelejä hyväksemme käyttäen edelleen Nurmekseen ja
sieltä Kajaaniin. Levättyämme pari päivää Kajaanin linnassa komensi
majuri minut tiedusteluretkelle Nurmekseen. Miehistökseni sain kolme
aseilla hyvin varustettua rotevaa renkiä.
Oli leuto päivä joulukuun alussa, kun lähdimme eväspussit ja pyssyt
selässämme suksilla painaltamaan kohti kaakkoisella taivaanrannalla
kuumottavaa Vuokattia, jonka ohi meidän oli kuljettava Nurmekseen.
Puolenpäivän jälkeen, kun olimme jo sivuuttaneet Vuokatin, muuttui
ilma suojaiseksi ja suksikeli huononi. Vaivalloisesti kävi kulku
tahkoutuneessa lumessa ylös Maanselän harjanteelle. Hiestä
läpimärkinä ja nääntyneinä osuimme iltahämärissä pieneen ja
yksinäiseen talorähjään Hiienvaaran rinteelle ja päätimme yöpyä siihen.
Talossa oli vanhanpuoleinen mies, yhtä iäkäs emäntä ja juuri mieheksi
varttuva poika. Isäntä, joka muutenkin teki epämiellyttävän
vaikutuksen, lupasi hyvin ynseästi ja luimistellen meille yösijan.
Kursailematta ripustimme nyt enimmät vaatteemme ja jalkineemme
kuivamaan sekä asetuimme lämpimän muurin kupeelle aterioimaan.
Saatuaan tietää, mitä miehiä me olimme ja minne matkalla, ei talon
väki osoittanut halua pitempiin puheluihin, vaan murjotti äänettömänä
omissa hommissaan. Heidän ynseä ja umpimielinen käytöksensä herätti
epäluuloani; päätin pitää silmäni auki. Niinpä syödessäni ja toverieni
kanssa jutellessani pidin koko ajan varkain silmällä talonväen hommia.

Hetken kuluttua huomasinkin vaarin salakähmää kuiskaavan jotakin
pojalle, joka veti sarkamekon päälleen ja hevosen illastamisesta
mutisten lähti ulos.
Syötyään heittäytyivät mieheni penkille pitkälleen ja alkoivat kohta
raskaasti kuorsata. Istuin vielä muurin kupeella ja vetelin savuja
nysästäni. Muori oli kiivennyt uunille, ja vaari kutoi päreen valossa
verkkoa.
»Minnekäs se poika jäi, kun sitä ei näykään tallista palaavaksi?»
kysäisin minä saatuani piipun poltetuksi pohjaan.
»Liekö mennyt saunaan nukkumaan», murahti vaari minuun
katsahtamatta.
Epäluuloni kasvoi yhä, ja itsekseni päätin valvoa niin kauan kuin
väsymykseltäni jaksaisin sekä herättää sitten kaikessa hiljaisuudessa
yhden miehistä valvomaan sijastani. Mutta koetellakseni vaaria asetuin
itsekin pitkäkseni penkille ja sijoitin miekkani sekä molemmat pistoolit
vierelleni. Aloin hengittää raskaasti sekä sitten kuorsata samaan tahtiin
miesteni kanssa,