Tapani Löfvingin seikkailut | Page 9

sen vuoksi yhtä menoa eteenpäin, ja
etten eksyisi samalle paikalle takaisin, koetin puiden asentoa
tarkkaamalla pitää suuntaa pohjoista kohti. Lunta oli ainoastaan
puoleensääreen, joten se ei sanottavasti kulkuani vaikeuttanut.
Reessä ollessani olivat käsivarteen saamani haavat veren hyydyttyä
tyrehtyneet, mutta alkoivat nyt juoksusta lämmettyäni uudelleen vuotaa.
Kiskaisin sen vuoksi paidanhihastani pari kaistaletta ja hampaita apuna
käyttäen sidoin haavat parhaani mukaan. Sitten porhalsin taas viimeisiä
voimiani jännittäen puolijuoksua eteenpäin. Matkani kulki yli aavojen
soiden, kangasten ja vaarojen, öinen erämaa lepäsi ympärilläni
äänetönnä talvisessa unessaan. Joskus kuului etäältä pitkäveteinen
suden ulvonta, jota säesti ketun ilkeä parunta. Kiitin onneani, ettei susi
ilmestynyt lähettyvilleni, sillä silloin olisin ollut hukassa.
Kun itäinen taivaanranta vihdoin alkoi vaaleta, saavuin laajan,
kulovalkean autioksi polttaman ahon reunaan, joka pohjoispuolella
näytti rajoittuvan korkeaan hongikkoon. Sieltä olin kuulevinani
ikäänkuin kukon kiekumista. Kuljettuani vielä noin puoli tuntia
eteenpäin näin metsän päällä kiemurtelevan pari savupatsasta. Kohta
sen jälkeen keksivät silmäni hongikon rinteessä kaksi taloa.
Niin iloiseksi kuin tämä löytöni minut aluksi saattoikin, aloin kuitenkin
pian empiä taloon menemistä, sillä eihän ollut lainkaan taattua,
etteivätkö väet olleet liitossa rajantakaisten rosvojen kanssa. Mutta
väsymykseni ratkaisi asian, sillä tunsin, etten kykenisi edemmäs
kulkemaan. Niin astelin rohkeasti eteenpäin ja työnnyin ensimmäisen
talon pirttiin.
Talonväki oli sisään astuessani aamiaisella, josta minäkin kohta
tervehdykset vaihdettuamme pääsin osalliseksi. Isännän ja hänen
väkensä huomasin pian rehellisiksi kuninkaan alamaisiksi, ja silloin
uskalsin vapaasti kertoa yölliset seikkailuni. He olivat kuulleet
vienalaisten sissien suurella joukolla liikkuneen näillä seuduin
ryöstelemässä sekä pitävän leiriä jossakin Hiienvaaran seutuvilla. Itse
he kuitenkin olivat vielä säilyneet näiden vierailulta.
Isännän arvelun mukaan olin minä viime yönä taivaltanut kokonaista
kuusi penikulmaa. Eipä siis ihme, että jalkani tuntuivat raskailta kuin
lyijyharkot ja syötyäni kykenin tuskin itseäni liikuttamaan. Kun isäntä

oli luvannut lähettää renkinsä heti paikalla viemään sanaa majurille
Kajaaniin sekä pitää tarkoin varalla, etteivät sissit odottamatta taloon
pääsisi, kömmin minä turvallisin mielin ylös lämpimälle uunille, jossa
kohta vaivuin sikeään uneen.
Heräsin vasta myöhään illalla. Mitään erinomaisempaa ei päivän
kuluessa ollut tapahtunut. Isäntä oli hiihtänyt pitkän matkan etelää
kohti, mutta sisseistä ei ollut näkynyt jälkeäkään. Valvoimme isännän
kanssa pärevalkean äärellä haastellen kaikenlaista tämän levottoman
ajan tapauksista ja odotellen renkiä palaavaksi. Kun oli vierähtänyt
tunti pari sivu puolen yön, palasi tämä vihdoin mukanaan
kaksikymmentä jääkäriä, kaksi majurin kirjuria sekä joukko renkejä,
kaikki hyvin asestettuina. Näiden kanssa tuli minun kaikin mokomin
etsiä rosvojen leiripaikka sekä karkoittaa heidät seudulta.
Ensi aluksi komensin miehet levolle, jota he ankaran hiihdännän
jälkeen hyvin kaipasivatkin. Itse toimitin isännän kanssa vuorotellen
vartijan virkaa sekä nukahdin vielä pari tuntia aamuhämärässä.
Seuraava päivä oli toinen adventtisunnuntai, taivas oli selkeä ja
suksikeli parasta lajia. Haukattuamme vankan aamiaisen lähdimme
viimeisten tähtien vaalenevalla aamutaivaalla vielä pilkkiessä
painaltamaan kohti eteläisellä ilmanrannalla häämöttäviä lumisia
vaaroja. Kun molemmista taloista lähti miehiä mukaamme, oli meitä
alun neljättäkymmentä henkeä käsittävä joukkue. Ripeästi sujui
matkamme, ja puolipäiväauringon kirkkaasti paistaessa saavuimme
siihen Hiienvaaran taloon, jossa meidät oli sissien käsiin kavallettu.
Talossa oli muori yksinään kotona ja säikähtyi pahanpäiväisesti meidän
pirttiin ilmestyessämme. Aluksi hän ei ollut ollenkaan tietävinään
rosvojen lymypaikkaa, mutta hetken häntä kovisteltuamme ilmoitti hän
sen vihdoin. Se oli puolentoista penikulman päässä yksinäisessä
Lahden talossa Hiienjärven rannalla.
Saatuamme tämän tärkeän tiedon sekä otettuamme eväsrepuistamme
hiukan vahvistusta lähdimme oitis matkaan, kulkien muorin osoitusten
mukaan lounaista ilmansuuntaa kohti yli vaaraisen selänteen. Aurinko
punoitti vielä taivaan rannalla, kun puiden välistä näimme allamme
pienen salojärven ja sen vastakkaisella rannalla talon, josta kohosi pari
savupatsasta korkealle ilmaan. Lähemmin tarkastellessamme
huomasimme pihan avonaiset sivut suljetuiksi korkeilla
hirsivarustuksilla. Keskellä pihaa paloi suuri nuotio, jonka ääressä

istuskeli joukko miehiä. Pirtin katolla seisoi vartija turkki päällä, ja
varustuksen ulkopuolella ärhenteli joukko koiria.
Pidimme lyhyen sotaneuvottelun. Toiset ehdottivat jakaannuttavaksi
kahtia ja kierrettäväksi metsän suojassa talon takapuolelle, josta sitten
yön tullen hyökättäisiin yht'aikaa varustuksen kimppuun. Minä pidin
kuitenkin ajan voittamiseksi parempana hyökätä suoraan järven yli. Jos
rosvot olivatkin miesluvultaan vahvemmat sekä varustetussa asemassa,
oli meillä sen sijaan parikymmentä miestä säännöllistä sotaväkeä ja
paremmat aseet, joten en ollenkaan epäillyt voittavamme.
Heti merkin annettuani laskimme yhtenä pyrynä rinnettä alas järven
jäälle. Paikalla pani pirtin katolla oleva vartija toimeen hälytyksen ja
suljetussa pihassa syntyi liikettä ja melua. Järven puoleisella sivulla
olevalle hirsivallille kohosi parrakas pää toisensa viereen.
»Kunhan nyt pysyisitte kiltisti siellä itse laittamassanne satimessa, että
apajani tulisi niin suureksi kuin mahdollista», ajattelin kiitäessäni
miesteni etunenässä kaikin voimin rantaa kohti.
Rosvojen huomasin olevan varustettuja etupäässä jousilla, ainoastaan
joillakin heistä näkyi olevan tuliluikkuja. Pyssynkantaman ulkopuolella
pysäytin joukkoni. Viisitoista jääkäriä asetin rintamaan ja komensin
heidät juoksemaan sekä ampumaan hyvin tähdätyn yhteislaukauksen
hirsivallilla odottavaan rosvojoukkoon. Seuraus oli, kuten odottaa
sopikin, että joka ainoa rosvo katosi vallilta, paitsi viittä kuutta miestä,
jotka jäivät siihen kuolleina kellettämään. Jääkärit saivat kyllä hekin
vastaansa nuoli- ja kuulasateen, mutta ainoastaan pari heistä lievästi
haavoittui.
Erotin nyt kiireesti viisi jääkäriä ja seitsemän muuta miestä, jotka
komensin toisen kirjurin johdolla kiertämään talon takapuolelle sekä
ottamaan vastaan viholliset, jos he lähtisivät varustuksestaan
peräytymään. Kohta kun he olivat kadonneet huoneiden taa ja minä
juuri järjestin kahtakymmentä jäljellä olevaa miestäni
päähyökkäykseen, alkoi talon