Sysmäläinen | Page 7

niin hän väsyy
kahta vertaa enemmän; tämä luultavasti tulee siitä, että yhä
levottomasti toivoo pääsevänsä perille.
Minä olen myös liian lyhyeksi ajatellut sen tien, jolla elämäni tarkoitus
on saavutettava.
* * * * *
Niittäessä täytyy vaan ottaa lyhyitä askeleita ja suoraan eteenpäin. Mitä
harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate vaan

vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja lopulla
ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä saapi!!
* * * * *
Elon leikkuussa täytyy aina panna leikattu vilja taakseen, jossa sillä on
kyllin tilaa; edessäpäin ovat uudet korret, jotka vasta ovat leikattavat;
niin on meidän myös meneteltävä tehtyjen tekojemme kanssa: ne
täytyy siirtää pois näkö-alaltamme ja käydä käsin uusiin tehtäviin.
* * * * *
Kun kaukaa katselen leikkaajia, mitenkä välistä ojentavat itseään,
välistä taas kyyristyvät alas, näyttää minusta usein, niinkuin pitäisivät
monimenollista rukousta.
* * * * *
Tuolla hovin puutarhan säle-aitaa maalataan viheriäisellä öljymaalilla.
Kuiva puu lahoo tuulessa ja sateessa, jos ei sitä maalilla suojele. Luoja
on kaikkien luomiensa päälle levittänyt varjelevaisen kuoren; mutta
ihmiset repivät sen luonnollisen pinnan pois ja sitten täytyy hankkia
keinotekoinen sijaan.
* * * * *
Ehkä sivistys ei ole muuta mitään kuin öljymaali, joka korvaa
luonnollisen sulavuuden? Ei, se on jalostutettu, todellinen luonto; nämä
tämmöiset ihmiset kuin täällä on...
* * * * *
Vanha salvomies Niskanen on niin hajamielinen, kulkee piiska kädessä
vaan tietään eteenpäin ja sanoo aina itsekseen: naa, ruuna!
huomaamatta, että ruuna on jo kolmekymmentä askelta taempana
mennyt toista tietä. Eikö monelle hallitsijalle käy aivan samalla lailla?
* * * * *

Vastapäätä minun taloani on niin kutsuttu tulipalon paikka; siinä oli
talo, johon kokonainen perhekunta, mummo, miniä ja viisi vunukkaa
paloi; nyt lapset kernaimmin leikittelevät siinä, semmoisissa raunioissa
on muuten harvinaisia piilopaikkoja. Mustia seiniä myöten kapuilevat
punaposkiset pojat, peuhaten ja iloa pitäen. Niin nousee joka paikassa
pian uusi elämä entisen sijaan; missä liekki ennen on raivonnut, siinä
nuori sukupolvi huoletonna lyöpi leikkiä. Samaten on myös
maailmanhistoriassa.
* * * * *
Nämä lehdet ovat kolmen kuukauden hedelmiä, joina kuukausina
opettaja maleksi kedoilla ja metsissä. Ne olivat hänelle tuottaneet
monta salaista moitetta, sillä kansa ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä
kummia hänellä aina oli kirjaan pistettävää, vaan vaivasivat päitään
kaikellaisilla arvauksilla. Luultavasti olette huomanneet, että hän pani
kirjaansa monta havaintoa aivan tavallisista asioista, jotka olivat
hänelle vielä uusia; ihmiset katselivat häntä suurilla silmillä ja
pudestivat päitään, sillä he eivät ollenkaan voineet käsittää, kuinka
semmoisissa asioissa voipi olla tietämätön.
Luultavasti on monellekin tapahtunut, kun on maalaiselta kysynyt tietä
lähimpään kylään, että tämä ensin hämmästyy luullen itseänsä
pilkattavan, mutta sitten neuvoo tietä sillä tavalla, kuin jos toinen
tuntisi likiseudun. Mutta samoin käypi monelle sivistyneellekin: koska
heillä itsellään on hengellinen eli aatteellinen piirinsä selvänä, niin
luulevat, että jokainen sen käsittää, ja siis ilmaisevat ajatuksensa vaan
puoleksi.
Opettaja oli vielä niin tuntematon kylässä, ett'ei kukaan tietänyt hänen
nimeänsä. Yhden asian vaan oli jokainen kuullut, sen, että hän oli
Sysmästä kotoisin, ja siihen nyt tarttui pilkkaamisen halu kiinni:
tahdottiin häntä rangaista siitä, että hän oli niin ylpeä ja rahvasta
karttavainen. Iltaisin kun kylän pojat tiesivät opettajan olevan kotona,
tunkeutuivat he yhteen joukkoon hänen ikkunainsa eteen ja lauloivat
lakkaamatta Sysmän virttä. Ja kun myös tiedettiin, että hän oli eläinten
suojelusyhteyden ankara puolustaja, niin veisasivat tavallisesti
päälliseksi toista laulua, joka kuului näin:

Jop' on laulu loppununna, Virsi vieno vierähtännä: Tuolla hiironen
hitserti, Sen on näppihin nipistin.
Veiin veihen, riisun rauan, Päästän hiireltä hipiän; Kaivan silmän,
kaivan toisen: Siin' on silmitön sikiö.
Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä
tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi
poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin
ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden
värsyn, jota usein kerrottiin:
Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon, Sisus siitä mull' ylpeä on; Voi
voi voisinko kääntyä takaisin, Oisin omalla oksallain.
Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja
hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi
ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä opettaja
oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan. Silloin hän
kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia viisaita
sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti sen
seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä. Alaalla
kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä
naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti
viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.
Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:
"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"
"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja tätä
laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää harmittanut.
Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja puheliaampi
käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan ei
ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia niitä
ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.

Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa
määrässä.
Muutamana