Sysmäläinen | Page 8

sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta
astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet
olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:
"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"
"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä
nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.
"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.
"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty;
seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa.
Usein minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan
kyllä Luoja minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä
häntä pakene."
"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".
"En suinkaan -- rintaani ahdistaa -- mutta tämä tekee hyvää," vastasi
hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna
kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.
"Mitäs nuo sitten ovat?"
"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä
suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo
käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa,
niin heittää ahdistamisen, -- minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän
rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen
puheesensa.
"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.
"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte
olette?"

"Minä olen uusi opettaja."
"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa.
Mitkä ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita.
Minä olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla
ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä
näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet ja
menneet.'"
"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"
"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on
niinkuin vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä
päästä pahaa sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin,
sillä hänen täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen
kuollut, niin tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."
"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon
viereen.
"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää
mitään."
"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.
"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille tulee
pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja käynyt,
mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään valittamista, sillä
minulle hän on aina hyvä."
Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana
seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi
mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi
tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.
"Oliko se teidän poikanne tytär?"
"Oli kyllä."

"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.
"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun
tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö
seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut,
joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa
toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun
luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy
odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata
kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan elää.
Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen luoksensa,
taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."
"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.
"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti
purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta;
mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa, kuinka
hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko olette
paljon maailmassa liikkuneet?"
"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin
kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin
seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä
määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies,
joka tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."
Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä
tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän
istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat:
ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:
"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"
"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai
vähemmän on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean
sukkiasi neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."

Ylevällä nautinnolla istui opettaja nyt vanhan vaimon luona eikä
tahtonut ollenkaan lähteä pois. Ohitse kulkijat ihmettelivät, kuinka tuo
ylpeä mies niin tuttavasti puheli vanhan Annan kanssa.
Viimein tuli mies ulos tuvasta, hieroen silmiään ja itseänsä ojennellen
ja kiskotellen.
"Saitko levänneeksi, Pekkoseni?" kysyi mummo.
"Sain, mutta sivuja vielä riivatusti kivistää tuosta leikkaamisesta."
"Kyllä se taas paranee, ei Luoja anna kellenkään vahinkoa tulla
työnteosta," vastasi äiti.
Opettajalle juohtui mieleen, kuinka ihmisten kyyristeleiminen oli
hänestä näyttänyt monimenolliselta rukoilemiselta. Kun olivat toisiansa
tervehtineet, seurasi hän Pekkoa pelloille.
Pekko rakasti semmoista kanssakäymistä, jossa ei tarvinnut mitään
tarjota, joka siis ei tullut mitään maksamaan; hän oli sentähden
ihastuksissaan opettajan herttaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sillä
tämä kuunteli häntä tarkkaan, kuinka hän selitti talouttaan, Aleksanterin
elämäkertaa ja monta