Sysmäläinen | Page 6

välissä ja alla; sen täytyy ensin mädätä, tullaksensa
höysteeksi uudelle elämälle. Mutta tässä mielettömät huutavat: ei tämä
ole mikään kevät, eikä kevättä voi tullakaan, katsokaa näitä kuivia
korsia tässä! Eikö ole myös koko hengen elämän laita sama? ... eikö
vanha opettaja ole myöskin tuommoinen tukku kuloa?...
* * * * *
Minusta on koko luonto kuvaus hengestä: minä ajattelen aina, että
luonto on vaan naamus, jonka takana hengen kasvot piilevät. Noita
talonpoika raukkoja! he elävät keskellä vapaata luontoa niinkuin
kuoleman kodissa, eivät pelloissaan eivätkä metsissään näe muuta kuin
mahdollista voittoa, kuinka monta lyhdettä viljaa, potaattisäkkiä,
halkosyltä j.n.e. niistä tulee, mutta minä imen sitä kauneuden
hengenhuokua, joka niiden yli heiluu. Minä tahdon jättää oleville
onnillensa ne ihmiset, jotka keskellä tätä valoisata elämää vaeltavat
pimeydessä, minä tahdon kohotaita kaikkien alhaisten, kurjain
pyrintöjen yli, ja niinkuin mehiläinen tässä imee mettä ohdakkeesta,
josta raavas vaan saapi raa'an ravintonsa, niin tahdon minäkin kaikesta
imeä hengen hunajata. Auta minua, ijänkaikkinen Henki, eläkä anna
minun tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat maassa kiinni, kunnes maa
vieree heidän ruumiin-arkkunsa yli: ja te! te minun kansani suuret
henget, joiden teokset ovat minua tänne seuranneet, vahvistakaa minua
ja sallikaa minun aina istua teidän jalkainne juuressa.
* * * * *

Jokaisella pellolla on oma historiansa. Jos tietäisi ne muutokset, jotka
ovat saattaneet pellon yhden omistajan kädestä toisen käteen, ja niiden
ihmisten elämänvaiheet ja tunteet, jotka ovat sitä viljelleet, niin se olisi
ihmiskunnan historia: samoin kuin pellon geologillinen muodostus, jos
se olisi tutkittu syvälle aina maan keskukseen asti, toisi maanpallon
historian ilmi.
* * * * *
Kaikki mitä maan päällä on, tulee jollekulle toiselle ravinnoksi, tai
muuten käytettäväksi ja nautittavaksi: ihminen yksin omistaa itsellensä
kaikki, mutta seisoo itse vapaana maan päällä, kunnes se avaa suunsa ja
nielee hänen ruumiinsa. Minä olen siis omituisella tavalla tullut siihen
jokapäiväiseen ajatukseen, että ihminen on maan herra; mutta se vaan
onkin totta, omaa havaintoa, jonka omituisella tavalla havaitsemme.
Minä olen kerran kuullut ja lukenut, että ainoasti siinä, missä
hyödyllisten koti-eläinten luku on suurempi kuin ihmisten, olisi yleinen
varallisuus hyvällä ja onnellisella kannalla.
Onkohan hengenkin alalla sama laita, että mielettömiä täytyy olla
enämpi kuin mieleviä?
Se olisi kauheata, jos niin olisi, ja kuitenkin...
* * * * *
Se on todistettu, että ihmiskunnan sivistys alkoi vasta maanviljelyksen
kanssa ja sen kautta. Niin kauan kuin ihmiset vaan hankkivat
ravintoansa metsästyksellä, kalastuksella y.m. semmoisella, olivat he
melkein samalla kannalla kuin eläimet. Vasta aljettuansa ennakolta
varustaa itselleen ravintoansa, siten että vaarinottivat ja johdattivat
kasvien luonnollista kehkeämistä, siten että niitä istuttivat ja hoitivat,
vasta silloin alkoivat pysyä yhdessä paikassa, rupesivat tutkimaan ja
keksimään luonnon lakeja, vaikuttamaan sekä ulkonaiseen maailmaan
että sen sisälliseen elämään.
Maanviljelys on kaiken sivistyksen juuri tässä maailmassa, mutta

maanviljelijät itse saavat siitä vähimmän hyödyn. Pitääkö niin olla?
* * * * *
Uutterasti hunajata imeskellen pitäytyy mehiläinen kiinni kukkasessa,
jota tuuli heiluttaa: niin ihminenkin nautitsee horjuvata maallista
elämää, ja maa vapisee hänen allansa.
* * * * *
(Lammen rannalla.) Vesipisara, joka taivaasta putoo liikkumattomaan
veteen, synnyttää hetkeksi poreen, joka sitten halkeaa ja sekaantuu
lampiveden kanssa; vilkkaasen virtaan pudoten muuttuu se itse
liikkuvan, elävän laineen osaksi. Onko minun olemukseni semmoinen
pisara? Minä tahdon yhdistyä vilkkaasen virtaan, niin, niin...
* * * * *
Kaikki linnut pakenevat sadetta, pääskyset vaan iloisesti siinä
lentelevät.
* * * * *
Se minussa usein vaikuttaa erinomaista tunnetta, että, kun lähden ulos
kedolle hankkiakseni itselleni ruumiillisesti virkistävää väsymystä,
ihmiset tulevat väsyneinä kotiin työstänsä; minusta on silloin usein
ikäänkuin minun pitäisi hävetä, että silloin lähden kävelykselle.
Ainoastaan illoin ja aamuin huomataan valon sukkelat muutokset;
kuitenkin se kaiken päivää on enenemässä puolipäivään asti ja siitä
saakka samaten vähenemässä.
Eikö ihmishengen kehkeämisen ole sama laita?
Vaikka jo usein olen päivänlaskua katsellut, ei se ole koskaan ollut
samallainen; tässä näytäksen luonnon ääretön moninaisuus, jonka
vuoksi se onkin ijäti ihana ja uusi.
Auringon lasketessa luulet aina iltaruskon ulottuvan lännestä siihen

paikkaan asti, jossa seisot; siihen asti näyttää vielä valoisalta, mutta jos
käännyt taaksepäin näyttää kaikki pimeältä; ne taas, jotka seisovat
takana päin, luulevat sen ulottuvan ainoastaan heihin asti. Niin jokainen
määrää näköalansa oman kantansa mukaan, ja joka katoovaa valkeutta
katsoo, arvaa sen ulottuvan vaan itseensä asti.
Minkä vuoksi on auringon lasku useimmista ihmisistä miellyttävämpi
kuin nousu?
Senkö tähden, että harvat näkevät nousua usein, vaiko siitä syystä, että
mikä on katoova, kuoleva likemmin koskee meihin? En sitä luule.
Päivän laskussa tulee tämän näytelmän vienoksi salaiseksi päätökseksi
yö ja sen rauha; mutta auringon nousulla ei ole mitään oikeata päätöstä,
sen jälkeen tulee kirkas valo, päivän rauhattomuus ja hääriväinen hälinä.
Kaunis on kuolema! ah kuin halajan...
* * * * *
(Hovinha'an takana.) Kun vaaja juntataan maahan, täytyy hiillyttää sen
päätä, ett'ei se lahoisi; kehen hengen liekki käypi, se ei voi kuolla.
* * * * *
Yhden eläimen nahasta leikataan hihnat, joista toiselle tehdään ohjat,
suitset ja ikeenjutta. Vertaus helppo.
* * * * *
Jos jollekulle ilmoittaa jonkun matkan liian lyhyeksi,