Synnöve Päiväkumpu | Page 8

eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja pastori.
Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen alkuun
Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi kerran ei hän
mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi. Luetoksen loputtua oli
Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn odotti niin kauan kun
vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta viimein täytyi hänen
kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka lähtivät.
Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti
puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti kaivoi
ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn seisoi
ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät kylläksi
ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat istutettavat; ja
Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi tehdyksi ihan heidän
selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi tehdä," sanoi tuo
ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. -- Synnöven tultua
muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen suurempaa
kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti häntä
ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he istuivat; sillä
pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään haastelleet. Thorbjörn
jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita ulkomaalaisia kukkia.
Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan
nuo kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä,"
vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti Ingrid'iä
kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui Ingrid'ille

jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä olevan matkasen,"
sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli laskenut kädestään.
Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua istuttamaan kukkasia, mutta
nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä.
Mutta jäljestäpäin hän taasen tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi
pitänyt auttaa tyttöä kukkain panemisessa. "Mitä te keskenänne
haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä. -- "Ei mitään."
Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa
päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni, taivaan
kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat, sieltä täältä
halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta laelta olisi katsellut
alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä etäämmälläkään, mutta
kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät, ruisrääkkä rääkyi oikealta,
toinen vastasi vasemmalta, josta yhä edelleen syntyi senlainen laulu
nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin suuressa seurassa, ehk'ei hän
ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi sinisenä, sitten tummana ja yhä
tummempana vasten korkeata tunturia ja näytti viimein suurelta
usvaiselta mereltä.
Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön
huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan
mahtavammin kuin milloinkaan ennen, -- nyt, koska kaikki
äänettömänä sitä kuunteli. Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja
lähti matkalle. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne
ja oli kohta Synnöven pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän
ullakkosuojan akkunan alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli
hiljaista. Hän katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen
ja löysikin sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli
alotettu; ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo
kaksi kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on
täytynyt jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia",
mietti hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja
vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä
toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin
pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki,
mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko

penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin
asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän
väliä vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio
häneen. Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut
edes koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän
linnut, jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää
huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin
kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten
kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili
ajatellessaan, mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt
aivan valoisaksi, linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi
yli aitauksen ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että
Thorbjörn oli käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun
kukkatarhaan.

KOLMAS LUKU.
Kohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan
varmuudella mitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä
milloinkaan enää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein
vähemmän käsittivät. Ingrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan
käyskentelivät metsässä: -- "älkää kovin kauan viipykö", kuului äidin
ääni heidän jälkeensä. "Emme", vastasi Synnöve, -- eikä tullut
ennenkun illan suussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen.
"Hän lausukoon itse päätöksensä", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta
kun Synnöve'ltä kysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta
kävi siellä kosimassa, mutta ei kenenkään kuultu vievän onnea
mukanaan Päiväkummulta. Kerran, kun äiti ja Synnöve olivat
maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti, keneen hän oikeastaan oli
mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, että Synnöve punehtui.
"Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta antanut?" tiedusteli äiti
uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. "En", vastasi Synnöve. Eikä siitä
asiasta sitten enää puhuttu.