Synnöve Päiväkumpu | Page 7

tosiaankaan ei monta ollut. Vanhemmat
olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi lähteä kotiin.
Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä
pelkkiä valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine
nauhoineen käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat
jok'ainoa päivä mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja
pientä porsasta hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä
niiden parissa. Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti
saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä
on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" --
"Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn,
"niin saammepa nähdä."
Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja

kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla,
ennenkun sen olet jättänyt." -- "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn
kummastuneena. -- "Äiti."
Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn
kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!" sanoi
äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä hän että äiti
varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran Ingrid ja hän
joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on pidettävä manauksena
tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti Thorbjörn "Koira
vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä. "Niin, se sinun
vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä kellahti kumoon.
Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen kuluttua meni
hänen luokseen ja hyväili häntä.
Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä
Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä, ja
niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve kilpailivat
lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein
ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä erikseenkin.
Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat molemmat toiset.
Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että ihmiset sanoivat heitä
"Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä ja molemmat olivat
aivan vaalean-vereviä.
Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui
Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia
toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina välittäjäksi, ja
heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin. Mutta kun Synnöven
äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei Thorbjörn sillä viikolla
Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan seuraavanakaan. Sæmund'ille ei
kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän käy niin kova-kouraisesti
poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti kaikkia vait'oloon.
Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli
pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä
silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat
jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli. Ingrid oli

pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä valkeammat,
kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi
keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat
hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja
jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi
lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt
yhtäkään miestä laaksossa -- paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen, mutta
sitä hän ei muitten kuullen sanonut.
Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta siitä
ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet poikanulikka
vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä. Niinpä sattui,
että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät rippikoulua. Synnöve oli
myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista vuotinen, ja
kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun tulee
kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm Päiväkumpu,
oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa ilmoittiihe, toinen
parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas naapuri. "Tuopa nyt hullua!
Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" -- "Sitten kaiketi täytynee hänet
päästää Herran ehtoolliselle," sanoi isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään
tiennyt.
Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon, että
käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan. Ingrid ja
Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika sanoi
hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, -- he varmaan vievät
Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä. Siitä
hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta
huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä
pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan
tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn
kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin
lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin, ja
sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn
tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt
puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä
jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli

tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu
paikkakunnassa.
Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon;
ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi. Ingrid
läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa, mitä
Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."
Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset
katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli
muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän
pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat, jotka