Synnöve Päiväkumpu | Page 9

Koska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät
olivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa

häntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut
tansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat
olivat Haugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven
penkkiä; mutta eivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan
ihmisten tieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen
yhtäkaikki luuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä
laakson muiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja
toista. Thorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi,
sillä hän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli
koolla; tällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni
tappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin
yhä useammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten
Thorbjörn jo aikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen
tiellensä. -- "Nyt olet päässyt omaan valtaasi", sanoi Sæmund, hänen
isänsä; "muista kumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun
kouraasi vahvempi!"
Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään
mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä
Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan
itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna
yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet
osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan;
sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.
Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä joutui
valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan hänen
ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän
laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla
tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden puiden
latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään virtaan, ja
nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat siihen outoja
eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska joku lehti
väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se leveänä,
oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä
suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä
havaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä

äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin
puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat
virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?"
kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa
kuumuudessa... "Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!"
Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli
kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa haaravia
oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin
hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista
honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein,
siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden
sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä tiedusteli,
oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen unohtanut?"
vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin korvia niin,
että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka iski runtevat
juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän matkalla
pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita eräänä
iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli pitkin
edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja työntäen
oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle, ettei
kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa voit!"
"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti hongalle,
kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan verestä. --
"Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, -- hän on
pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä, katsellen
alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi kevätpäivän
leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen päätänsä ja
tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä vuoren
rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena ja
rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan
liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain tunturiharjain
tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä asioitansa. Ei paljosta
puuttunut, ettei honka käynyt vähän levottomaksi, sillä ehkä hän piti
itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli tuo kumminkin vielä
erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He laskeutuivat

molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä haastelleet,
mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka suurenteli, jos
mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut häntä siitä estää.
Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä
kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs
sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa.
Hän mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta
riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli
tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat
helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän
suojan oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu
todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka oli
ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi matkoihinsa.
Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli jäähyväisvirret, mutta
aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.
Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla
pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei rastas
läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan aikaan,
suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka, tuolla
kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa alas. Mutta
sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset sekä tikka ja
kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin