Synnöve Päiväkumpu | Page 6

hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä
määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä.
Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi
pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!"
sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut,"
sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei
olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi
Sæmund. -- Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten
Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman
näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, -- vanhemmat keskenänsä puhellen
ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi
äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää
nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää
kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan,
ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi
hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene
syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn
lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja

niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein
sanoi tyttö: "Hyi!" -- "Mintähden sanot hyi?" -- "Sinä olet tapellut
kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, -- hyi!" -- "Niin, mutta siitä on
jo niin pitkä aika!" -- Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua:
"Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" -- "Niin olen; ja
sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" -- "Niin... Minä olen aina kuullut,
että sinä olisit niin kiltti poika." -- "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä
olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. -- "En milloinkaan ole
kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän
sanoo..." -- "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, -- hän
pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset
silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet
niin kiltti," sanoi Thorbjörn. -- "Niin toisinaan, koska olen lukenut,"
vastasi tyttö... -- "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin
paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä
oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja
pistäen toisen jalkansa eteen -- aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin
tekevän. -- "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo..." -- "Anna
minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua kutsun!"
Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien huivinsa kulmaa
suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä. "Onko se varsin
perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" -- "On." -- "Etkö siis
milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" -- "En." -- "Mutta Herran
nimessä..." -- "Hyi, niin et saa sanoa!" -- "Entäs tätä, eipä se
vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä, näyttääksensä
tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. -- "On, on toki!" sanoi
tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" -- "Niinkö luulet?" kysyi edellinen
koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli arvellut, että hänelle siitä
korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt seisoi isä niin etäällä heistä. --
"Kuka noin arviolta on väkevin siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi
lakkinsa vähän enemmän toiselle korvalle. -- "Sitä en tiedä." -- "Mutta
väkevin meillä on isä; hän on niin väkevä, että hän antaa Aslakille
selkään; ja Aslak, sen tietänet, on väkevä." -- "Vai niin." -- "Hän on
kerran nostanut hevosen." -- "Hevosen!" -- "Ja se on totta, niin totta,
niin, -- sillä hän on itse siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt,
tiettyä se. -- "Kuka on Aslak?" kysäsi tyttö. -- "Hän on ilkeä veitikka,
tietänet. Isä suomi häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole

niin piesty." -- "Tappeletteko siellä teillä?" -- "Kyllä toisinaan, niin...
Eikö teillä sitten tapella?" -- "Ei milloinkaan." -- "Mitä te sitten siellä
teette?" -- "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja
ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti,
sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit ovat
ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta aina
iltasilla luemme ja laulamme." -- "Kaikkiko?" -- "Niin." -- "Tuo mahtaa
olla ikävää..." -- "Ikävää? -- Äiti, hän san..." mutta samassa hän muisti,
ettei sinne ollut meneminen. -- "Tiedätkö minulla on niin monta
lammasta," virkkoi hän. -- "Onko sinulla?" -- "On niinkin, kolme poikii
talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." -- "Vai on
sinulla lampaita?" -- "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin. Eikö
sinulla ole yhtäkään?" -- "Eikä." -- "Tule minun luokseni, niin minä
annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat
useamman." -- "Sepä olisi verrattoman hupaista." -- He olivat hetken
ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. --
"Kuka on Ingrid?" -- "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" -- Ei toinen
Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" -- "Onhan toki minua
pienempi, -- joinkuin sinun kokoisesi." -- "Todellakin, hänen täytyy
tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan muistava.
"Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon Ingrid porsaan."
-- Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt keskustelivat he
yhteisistä tuttavista, joita heillä