Synnöve Päiväkumpu | Page 5

jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta
alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla, Herran

temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot, leikit
nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa ryhtyy
kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden pitkän
katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää
paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että vuoret
rämähtävät.
Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu eri
ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja
juhlallisena rippilapselle, -- kohotetun sormin puoleksi uhaten ja
puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, --
hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, -- avarana ja leppeänä
väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset
tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen
kestäessä on hartaus suurin.
Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä
turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin
yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen
sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.
Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen
äänettömyyden painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi
kaikkia ja kaikkea, ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska
Isä-meidän luettiin, oli hänen päänsä kumminkin ikäänkuin
alaspainettuna, nähdessään sadottaisin kumartuneita päitä. Nyt
alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä aikaa hänen ympärillänsä.
Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin ajatuksiinsa vaipuneena istui
hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta, koska heidän penkkinsä
avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren loputtua kätteli isä miestä ja
kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"
Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin töllisteli,
oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään
heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea,
valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska
häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli
hän harvapuheinen. -- "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä,

kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella
puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan
penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä
olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista
ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset
nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili
Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin katsella
tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata virsikirjaa
ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista silkkihuivia, ja
huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota enemmän Thorbjörn
tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja edellinen tahtoi samoin
kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin tämä nyökäytti päätään; poika
katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten nyökäytti hänkin. Tyttö
hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika nyökäytti taas, ja uudestaan, ja
sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili, mutta ei nyökäyttänytkään enää,
-- ennenkun hetkisen perästä, jolloin poika jo oli tuon unohtanut; silloin
hän taas nyökäytti päätään.
"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, -- ja samassa tunsi
hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli vähällä
pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti yritti hänen
paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset hiukset ja tylppä
nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten pahanilkiset
poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa, olisivat
pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta tämä oli
vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen sijaan
sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in molempiin
korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa; ei poika
vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen; Thorbjörn
syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa vastaan. Silloin
häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja nostettiin ylös miten
silppusäkkiä vaan, -- tämän teki isä, joka nyt asetti hänen polvellensa.
"Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi," kuiskasi hän Thorbjörn'in
korvaan ja puristi hänen kättänsä niin, että kinervöitsi kantapäähän asti.
Hän muisti Synnöveä ja katsahti sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan,
mutta tuijotteli niin kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan,
jotta se, minkä hän oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti

kun tyttö huomasi, että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas
penkiltä eikä enään itseänsä näyttänyt.
Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja
jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, -- mutta yhä istui Thorbjörn
isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa
ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui
jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi
häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti
heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan.
"Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn,
ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista,
ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä
pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai
nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. --
Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin
paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he
astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu
istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen
nainen, joka