Sylvi; Kovan onnen lapsia | Page 4

muilla
lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.
VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.
SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?
VIKTOR. Niin, loma-aikoina!
SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa
Viipuriin juuri silloin!
VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
täytyi mennä polyteknikoon.
SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.
VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?
SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.
VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?
SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
huolia. Vanhempani kuolivat--
VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.
SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
surullisia aikoja, sen saat uskoa.
VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?
SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
huostaansa.
VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?
SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas
ja järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
minulle, vaikka lupasit niin varmaan?
VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
siihen se vaan jäi.
SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?

VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--
SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka
kuljin täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.
VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?
SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.
VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.
SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.
VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.--Tervehdinhän minä sinua ja--
SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin
kaunottaren luo.
VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen
kanssaan, me kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina
Helsingissä. Mutta sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen.
Olihan ihan luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin
hiukan hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä
hameissa ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken
lisäksi.
SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua
kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman
että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin
ennen.
VIKTOR. Ihan sama!
SYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.
VIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.
SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla--. Lyömmekö vetoa?
(Ojentaa kätensä.)
VIKTOR. Lyödään vaan.
SYLVI. Minkä päältä?
VIKTOR. Konvehti-naulan.
SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!
(Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme
sokkosille.
VIKTOR. Mutta--mitä sinä ajattelet?

SYLVI. No?--Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?
VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?
SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun
odottaa. Naula konvehtia--muista!
VIKTOR. Sinä olet mieletön.--Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.
SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee
vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas
niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.) Tule
tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?
VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.
SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!
VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?
SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai--?
VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?
SYLVI. Suorassa.
VIKTOR. Eipäs ollutkaan.--Onko sormi suorassa vai väärässä?
SYLVI. Väärässä.
VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.
SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.
VIKTOR. Heti paikalla. No--eiköhän jo riitä?
SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.
VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!
SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.
VIKTOR. Polttaa, polttaa.
SYLVI. Elä pelkää.
VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).
SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!
VIKTOR. Huh--huu!
SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.
VIKTOR. Huh--huu!
SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!
VIKTOR. Huh--huu!
SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat
leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi
viimein saa hänet kiinni.)
SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).
Sainpas--viimeinkin.--Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta

maltahan nyt on minun vuoroni.
VIKTOR. Vieläkö jatkamme?
SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?
VIKTOR. Kyllä--mutta--
SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi
silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän sinä
nyt myöskin, vai--?
VIKTOR. En pikkuistakaan.
SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?
VIKTOR. Minä vakuutan.
SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No--ja
nyt pyöritään vähän.
VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin