Sylvi; Kovan onnen lapsia | Page 3

jouda vielä?
Miks'et?--Vai niin.--Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs
Viktor?--Ei, mutta--mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja
hänet ylös heti paikalla ja käske tänne.
AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani
koossa.
SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä
ensin.--Hyvää huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit
ohi aamiaisen, poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös
mitä--Alma ei anna leivän muruakaan.----Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai!
Sitä ei usko kukaan ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.
AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.
SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä--!----Ei, mutta sehän oli hassua.----Entä
sitten? Eikö mitään muuta?--Mitähän se merkitsee?----Niin, jotakin
hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.
AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä?
Nyt olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.
SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy
lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.
Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?--Äsh, jätä sinä Alma
sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.--Ja ala joutua. Elä
viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli nähnyt
unta--
AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.
SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän
sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me
leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin
alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia
sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?
AKSEL. Hyvin omituista.
SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan
käy toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?
AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt
niihin asioihin.
SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?
AKSEL. Täytyy.

SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun
minä rupean hiukan virkistymään.
AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en
minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle
hauskan aamupäivän.
SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin
kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja
tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,
jos tahdot.
AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?
SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä
päivällisillä.
AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä
en olisi uskonut.
SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna
kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?
AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.
Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin
päivälliselle.
SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!
AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille
niinkuin tavallisesti?
SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.
Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa paikassa.
AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)
SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
ja viittailee käsillään.)
VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).
SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!
VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.
SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?

VIKTOR. En, pahaksi onneksi.
SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!
VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
uteliaaksi.
SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?
VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.
SYLVI. Kuinka kauniisti?
VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?
SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
ennenkään.
VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.
SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
mihin tahdot, niin minä heti paikalla--
VIKTOR (istuu). No--?
SYLVI. Maltahan nyt,--pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)
VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?
SYLVI. Niinkuin näet.
VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?
SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!
VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.
SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
huvittaa, niin--
VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin
kuulla tuo salaisuus.
SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.
VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt,
niin olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
mitä?
VIKTOR. Jos suvaitset?
SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
vuotta takaperin. Muistatko?
VIKTOR. Tottahan nyt.
SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka

meillä saattoi olla hauska!
VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.
SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan