Suuren hiljaisuuden miehiä | Page 8

peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6] jolle
se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa
valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän
täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan
vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei
olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja
lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän
pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä,
jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan
tätä kirkkoa vastaan.
Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan
sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä
tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko
oikein, että petämme heitä?
On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että
sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden
erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä
ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia
kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan
loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla
puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja
omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on

tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin
mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä
kohtaan, jotka sitä ojentavat.
Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he
välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille
vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme
kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me
tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla
petetyksi ja meitä petetään.
Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa
ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri
pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille
hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi
olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se
ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille,
josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat,
koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa,
rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he
palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden
sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.
Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön
piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä
jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten
rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain
toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä
läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys
ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja
harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen
ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän
puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.
Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä
itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää
sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin
vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.

III. Turhuus.
Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista,
yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan
kunniaa.
IV.
Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee
ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se pitää
meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja
erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin,
jotta siitä puhuttaisiin.
V.
Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että
sotamies, kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja
tahtovat saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka
sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa
siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat, tahtovat
saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka kirjoitan tämän,
tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne, jotka tämän
lukevat.
VI.
Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman
tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin, kun
häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden tai
kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää
häntä.
VII.
Uteliaisuus ei ole mitään muuta kuin turhamaisuutta. Useimmiten
tahdotaan tietää asioita vain siksi, että voitaisiin niistä puhua, ihmiset
eivät varmaankaan matkustaisi maita ja meriä saadakseen vain itse iloa

näkemästään, ilman toivoa, että voivat siitä joskus kertoa toisille.
VIII.
Ei kukaan etsi kunnianosoituksia kaupungeista, joiden kautta matkustaa,
mutta heti kun on pakotettu oleskelemaan niissä jonkun aikaa, tulee jo
suuri huoli. Kuinka pitkä aika tarvitaan siihen? Aika, joka vastaa
turhamaisuutemme ja kehnoutemme pysyväisyyttä.
IX.
Ken tahtoo täydelleen oppia tuntemaan ihmisen turhamaisuuden, voi
tarkastella vain rakkauden intohimon syitä ja vaikutuksia. Sen syy mikä
lieneekään (Corneille), sen vaikutukset voivat olla kauhistavia. Tämä
mikä lieneekään, vaikkapa vain niin pieni seikka, ettei sitä voi tuntea,
järkyttää maita, ruhtinaita, sotajoukkoja ja koko maailmaa.
Jos Cleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisi koko maailma
toisennäköinen.
X.
On ihmeellistä, että niin silminnähtävä seikka kuin maailman
turhamaisuus voi olla niin vähän tunnettu, että voi herättää
kummastusta ja tuntua oudolta, kun sanotaan, että on typerää etsiä
kunniaa ja mahtavuutta.

Ihmisen heikkous.